The Last Of Us Part II

asin

Active Member
Peli tuli pelattua toissapäivänä läpi tällaisella Kalle Kasuaalin tahdilla, eli tunti siellä, kolme tuntia täällä. Pelikokemus oli kyllä niin vaikuttava, että piti tulla lueskelemaan vuosien tauon jälkeen tännekin keskustelua. Jo tämä siis kertoo paljon, kun en yleensä peleistä vaivaudu mitään kirjoittamaan, mutta nyt oli niin kertakaikkisen mukaansatempaava kokemus, että olo tuntuu jokseenkin tyhjältä ilman, että pääsee vähän purkamaan tuntoja pelistä. Tulee mukavasti myös vähän kertailtua pelin kulkua itselle.

Päivä meni viimeisen parinkymmenen sivun kahlaamiseen, ja kyllä täytyy sanoa, että suuresta pelistä on kyse, kun näin paljon on täälläkin keskustelua aiheuttanut! Monien kanssa olen samaa mieltä, mutta täytyy sanoa, että kyllä pieniin ja erikoisiinkin asioihin osa kiinniittää huomiota. Eikä huomion kiinnittämisessä tietenkään mitään vikaa ole, mutta jos niiden antaa tuhota koko pelikokemuksen, niin se on surullista. Alla pohdintaa spoilerin alla pelistä ja etenkin tarinasta, sillä pelimekaniikoista ym. en turhaan luettele samoja asioita uudelleen.

Peli on mielestäni raastavan rehellinen ja realistinen. Siis niin realistinen, kuin nyt tämän tyyppinen peli voi olla. Totta kai viihdyttävyyden lisäämiseksi tulee lisätä toimintaa, ja esimerkiksi se, että päähenkilö kykenee tappamaan yliluonnollisen monta vastustajaa kerralla (ja ilman tunnontuskia), nyt vain on osa tällaisia pelejä, elokuvia ym. En usko, että kukaan lopulta haluaisi pelata Aki Kaurismäen ohjaamaa peliä, jossa juodaan kahvia ja siivotaan 20 tuntia. Kuitenkin pelissä on ihan mielettömän paljon kohtauksia, joissa annetaan pelaajan rauhassa tutkia ympäristöä ja mitään erikoista ei tapahdu. Nykypäivänä on aika rohkeaa, että annetaan pelaajan pyöriä esimerkiksi siellä luonnontieteellisessä museossa kymmeniä minuutteja ilman, että on mitään toimintaa. Ja juuri tätä rakastin pelissä.

Realistisuus näkyy pelissä erityisesti järkyttävällä väkivaltaisuudella. Kyllä, ääretön väkivalta on pelissä nimenomaan realistista, toisin kuin joidenkin mielestä se teki pelistä epärealistisen. Kuvitelkaa tarkkaan maailmaa, johon peli sijoittuu. Post-apokalyptinen maailma, täynnä tartunnan saaneita "zombeja" ja toisiinsa epäluuloisesti suhtautuvia ihmisryhmittymiä. Mitä muutakaan tällainen maailma on, jos ei väkivaltainen? Ja on tärkeää, että tuo väkivalta osoitetaan niin rajuna, että pelaajaa puistattaa. Koska sitähän se on! Kuinka moni pystyisi todellisuudessa viiltämään toisen ihmisen kurkun auki? En minä ainakaan pysty itseäni kuvittelemaan sellaiseen tekoon, mutta noissa olosuhteissa se on selviytymisen tae. Ellien ja Dinan keskustelu siitä, kumpi on tappanut terveen, normaalin ihmisen nuorempana, oli johdatusta tähän maailmaan.

Sitten itselleni ehkä tärkeimpään asiaan, pelin alku- ja loppuratkaisuihin. Pohjustan hiukan. Olemme vuosisatoja tottuneet siihen, että tarinoissa on onnellinen loppu. Luulen, että se johtuu pohjimmiltaan siitä, että koska tiedostamme elämän päättyväisyyden ja tarkoituksettomuuden, tahdomme lohduttaa itseämme tarinoilla, joilla on selkeä päämäärä, tarkoitus ja ennen kaikkea onnellinen loppu. The Last of Us -pelit eivät tätä samaa kaavaa tahdo noudattaa. Miten kellekään ykkösosan pelanneelle, ja siitä pitäneelle, voi tulla tämä yllätyksenä? Ykkösen juoni tiivistetysti on, että Ellie ja Joel etsivät koko pelin ajan Tulikärpäsiä, jotka voivat muuttaa Ellien avulla historian kulun. Lopussa selviää, ettei näin ihan olekaan, ja Joel (realistisen itsekkäästi) tappaa sairaalallisen ihmisiä pelastaakseen yhden. Tämän jälkeen hän valehtelee Ellielle tapahtumista, ja peli loppuu. Onnellinen loppu? Mielestäni kaukana siitä. Oliko tapahtumilla jokin suuri tarkoitus ja saavutettiinko se? Ei sinne päinkään. Oliko tarinaa siitä huolimatta nautinnollista seurata? Nimenomaan sen takia.

Elämä ei ole sellaista, jossa ihmiset toimisivat jonkin suuren tarkoituksen eteen. Se on ajelehtimista vaihtelevien päämäärien ja tarkoitusten siivittämänä. Nämä päämäärät ennemminkin auttavat ihmistä jaksamaan eteenpäin, kuin olisivat jokin ultimaattinen kaiken tarkoitus. Niinpä, kun Abby saa oman välietappinsa suoritettua ja tappaa Joelin ehkä pelihistorian puhuttelevimmassa kohtauksessa, jota ainakin itselleni teki pahaa seurata, saa Ellie tästä uuden välietappinsa. Onko kaikki sen jälkeen ennallaan/hyvin, kun Ellie saa kostettua Abbylle? Ei tietenkään. Saako Ellie virtaa kestää maanpäällistä helvettiä sillä, että hänen elämällään on taas jokin tarkoitus (Abbyn tappaminen)? Ehdottomasti.

Se, että pelissä tapahtuu asioita, joita ei toivoisi tapahtuvan, tai hahmot käyttäytyvät eri tavalla, kuin haluaisi niiden käyttäytyvän, ei minun mielestäni tee pelistä todellakaan huonoa. Totta kai, jos joku toinen kokee sen niin, olkoon siis niin. Ei kenelläkään ole tarvetta tai edes järkeä lähteä muuttamaan omia mielipiteitään. Mutta pelin leimaaminen jotenkin absoluuttisesti huonoksi sen takia, ettei pidä jostain juonenkäänteestä, on mielestäni kapeakatseista. Joelin raaka murhaaminen oli epätyydyttävän realistista ja samaan aikaan täysin ymmärrettävää. Kolikolla on aina kääntöpuoli, ja kun kumartaa toisaalle, pyllistää toisaalle. Tämä tematiikka oli pelissä vahvasti läsnä ja sitä on käsitelty tälläkin foorumilla runsaasti. Myös Ellien leimaaminen jotenkin pahaksi, ei oikein käy itselleni järkeen. Minun piti oikein katsoa uudestaan, että muistanko väärin tuon kohtauksen, jossa Ellie tappaa koiran, Owenin ja raskaana olevan Melin. Koira (ei Ellien näkökulmasta mikään lutuinen söpö hauveli, vaan tappamaan koulutettu koira) hyökkää Ellien päälle. Totta kai hän itsensä pelastamiseksi tappaa koiran. Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Koiran typeräksi haukkuminen oli luonnollinen reaktio Ellielle, joka muutenkin puhuu elämän kovettamana todella rosoisesti. Hänellä ei ollut aikomusta tappaa Owenia ja Meliä, eikä hän edes tiennyt Melin olevan raskaana! Owen itse yritti napata aseen Ellieltä, jolloin Ellielle ei jäänyt taaskaan vaihtoehtoja, ja Mel hyökkäsi veitsen kanssa, ja taas sama juttu.

Rakastin myös Jessen ja Mannyn kohtaloita. Molemmat kohtalaisen tärkeitä henkilöitä, päähenkilön kavereita, jotka juoksivat ovesta sisään ja PAM. Luoti päähän, ei viimeisiä sanoja, ei dramaattisia viimeisiä henkäyksiä, ei mitään. Heidän tarinansa päättyi siihen, aivan kuten tälläkin hetkellä jonkun kaunis tarina saa koruttoman päätöksen auto-onnettomuudessa jossain päin maailmaa.

Ja se lopetus. Tuntuu, että etenkin Youtube-kommentoijat eivät pääse millään yli siitä, ettei Ellie tappanutkaan Abbya. Miksi se on niin vaivaannuttava ajatus? Ellien matkaa ruokki pään sisäiset demonit: suuttumus itselle, kun ei ehtinyt antaa Joelille anteeksi. Suru siitä, että ainoa läheinen ihminen oli poissa. Epätoivo siitä, miten elämä nyt jatkuu. Tietysti Abby oli selvä kohde tekojensa vuoksi, mutta taistelu Ellien omassa pääkopassa oli fyysistä taistelua suurempaa. Monet taas kyseenalaistavat Ellien motiivit ja ovat ihmetelleet, miksei hän lopettanut kostamista aiemmin. Kyseessä on aikuistumisen kynnyksellä oleva nuori, joka on elänyt koko tiedostavan elämänsä täydellisissä poikkeusoloissa. Hänellä ei ole ollut perhettä, rakkautta, ja kaikki ihmiset Joelia lukuunottamatta hän on menettänyt. Ykkösosassa hän kertookin yksinjäämisen olevan hänen suurin pelkonsa. Sitten hänen ainoa henkinen turvaverkkonsa viedään, ja vieläpä juuri, kun hän oli jälleen lähentymässä Joelin kanssa. Muistakaa, että kostoretken alussa hän oli vaihtanut Dinan kanssa yhden pusun. Tietenkin hän lähti kostoretkelle, eikä koko matkan aikana ennen lopun Abbyn hukuttamisyritystä kyennyt erottamaan metsää puilta. Uudelle kostoretkelle lähteminen tuntui tietysti ulkopuolisen silmin typerältä, mutta siihenhän annettiin päivänselvä syy: Ellien henkinen tasapaino oli järkkynyt liikaa, eikä elämä ollut onnellista, vaikka se jostain muusta saattoikin siltä näyttää. Vasta loppumetreillä, viimeisillä sekunneilla kun se oli mahdollista, hän näki onnellisen välähdyksen Joelista. Itse tulkitsen sen niin, että hän vihdoin tajusi, ettei kostaminen tuo hänelle rauhaa, vaan parhaiten hän pystyisi kunnioittamaan Joelin muistoa ja ennen kaikkea olemaan sinut itsensä kanssa, jatkamalla eteenpäin. Sitä symboloi myös viimeinen kohtaus, jossa hän jättää Joelin kitaran tyhjään taloon. Hän kykenee viimein jatkamaan elämää ilman Joelia. Sillä ei ole lopulta mitään merkitystä, vaikka Ellie jättikin Abbyn henkiin. Kaikkihan sen tietävät, ettei Abbyn tappaminen olisi muuttanut mitään. Viimeinen, joka sen ymmärsi, oli Ellie itse. Niin katkeraa, että tämä kostoretki sai Ellien menettämään sen ainoan läheisen ihmisen, joka hänellä tässä vaiheessa olisi ollut, eli Dinan.

Vielä on pakko tarttua yhteen lillukanvarteen, joka menee hitusen OT:ksi, mutta kuitenkin hyppäsi todella pahasti silmääni jokunen sivu taaksepäin. Laitetaan tämä vielä uuteen spoileriin.
Mielestäni jokainen lause, joka alkaa "En ole rasisti, mutta..." tai "Minulla ei ole mitään homoja vastaan, mutta..." on tuhoon tuomittu tuossa mutan kohdalla. Ellien seksuaalisuushan oli jo ennestään tiedossa. Hänelläkö, aikuistumisen kynnyksellä olevalla teinillä, ei siis saisi näyttää mitään seksuaalista kanssakäymistä, koska "sitä ei tarvitse tuputtaa"? Ellien ja Dinan viaton hellä hetki samaan aikaan, kun Joelia kidutetaan toisaalla, on nimenomaan sitä tarinankerrontaa, joka luo katsojalle hemmetin ristiriitaiset fiilikset. Abbyn ja Owenin rakastelukohtaus taas oli mielestäni yksi tärkeimmistä kohtauksista koko pelissä Abbyn tarinan osalta. Vuosia itänyt, nyt jo kielletyksi muuttunut rakkaus. Elämän käännekohdassa tapahtunut herkkä, mutta samaan aikaan aika eläimellinenkin rakkaudenosoitus. Niin väärä, mutta niin ymmärrettävä. Napakymppi mielestäni. Ja sitten nuo Abbyn lihakset... Joo, ehken sano niistä mitään. Kummallista, etten ole törmännyt yhteenkään kommenttiin, jossa ihmeteltäisiin Abbyn kainalokarvoja, jotka näkyivät selkeästi silloin, kun hän roikkui seipäässä. Koko tuo lihaksista keskustelu on mielestäni jokseenkin misogyynistä. Aiheuttaisiko miehen ulkonäkö mitään tällaista keskustelua? Epäilen vahvasti. Mistä tahansa löytää kyllä aina huomautettavaa, jos oikein kunnolla etsii. Sanon vaan, ettet ehkä ole pelin arvoinen, jos hahmon lihakset tai jokin muu naurettava ulkoinen seikka noin häiritsee.
Helvetin hieno kirjoitus joka kuvastaa täysin omia fiiliksiä. Yks vahvimpia pelikokemuksia ikinä. Hats off To you sir..
 

koomikko

Member
Mullakin ois viimein TLOU2 paketissa. Jätin tämän langan lukemisen heti pian juhannuksen jäljiltä, kun ensimmäiset läpäisijät alkoivat käymään keskustelua spoileritägien takana. Tässä minun spoilerikontribuutioni…

Mun pelikello näyttää 23h 26min. Yhden sortin ennätys varmaan tämäkin. Tarkoituksella ei ollut juosten kustu, vaan erityisesti ensimmäisellä puoliskolla sniikkailu meni lähes poikkeuksetta paniikinomaiseksi pakomatkaksi etsimään sitä yhtä aukeavaa ovea seuraavalle alueelle. Jo tuolloin vähän harmitti, että monet kentät, joihin koodaajat ja taiteilijat ovat suoltaneet rakkauttaan jäivät mulla ohikiitäviksi hetkiksi. Vastaavasti lootit jäi haalimatta ja siten myös seuraavat yhteenotot jatkuivat haastavina.

Aha! Yksi paniikinomaisen kiirehtimisen uhri oli näemmä kakkososan “kirahvihetki”. Mä missasin kokonaan Ellien tulkinnan Take on Me’stä! Onneksi You Tube pelasti päivän.

Muutamia poimintoja, joita ehkä ei ole vielä ruodittu loputtomiin:
Tämä on lienee ensimmäisiä pelaamiani pelejä, joissa vihollisia inhimillistetään. “Oh my god, she has killed Josh!” Tai kun vihollinen jää suremaan Ellien (ja minun vastahakoisesti) tappamaa koiraa. Tämä inhimillisyys teki graafisesta väkivallasta vielä raadollisempaa. Siinä missä Nathan Drake suolaa sadoittain (huh) rivivihuja ilman, että hymy tai rento läppä hyytyy (toki eri genre!).

Vastaavasti minä tykkäsin kuvakulman siirtymisestä Abbyyn. Tuli vähän sama fiilis kuin ensimmäisessä Jaime Lannister -luvussa Game of Thrones -saagassa. Siihen asti hahmoa oli pitänyt mustavalkoisesti pahiksena. Mutta tässä tuli palkitsevalla tavalla harmaansävyjä sekä Abbyyn että Ellieen. Aluksi Abbyllä pelaaminen tuntui jopa vastenmieliseltä, mutta niin hänestäkin alkoi välittämään. Videopelikerronnalta mahtava suoritus.

Arvostin pelin vaikeustasoa. Jälkipuoliskolla pelihahmot (ja minä!) löysivät itsestään kiusallisen tehokkaan tappajan ja tuolloin ehdin saada usein alueet tyhjäksi vihollisista, jotta pystyin tutkimaan alueita kaikessa rauhassa. Taitojen kehittyminen palkitsi. Sairaalan kellarin Rat king toki meinasi muiden tavoin turhauttaa. Ehdin jo pohtia, että onkos tämä enää kivaa. Mutta armelias tallenuspisteytys auttoi jatkamaan. Kevyttä taisteluväsymystä ja toisteisuutta tarinankuljetuksessa oli jo minun 20+ tunneillanikin. Aina näkyi uusi kohde horisontissa, jonne päästäkseen oli siivottava alue vihollisista.

Lähes kaikki ovat jo taivastelleet tätä audiovisuaalista joutsenlaulua pian päättyvälle sukupolvelle. Niin minäkin. Nostetaan nyt vielä erikseen näyttelytyön ja eritoten dialogin laatu. Olen tässä muita pelejä rinnalla pelatessa päätynyt vaivaantuneesti irvistelemään. Toki on eri budjettikaliberista kyse, mutta sattumalta olen pelannut viime aikoina Way Outtia ja siinä on esimerkiksi kovin kankeaa pelattavuutta ja juuri dialogia tähän mestariteokseen verrattuna. Onhan silläkin omat ansionsa, mutta pesälinjaa on taas nostettu kaikille muille peleille.

Sellaista ulkopelillistä ulottuvuutta löysin itseni pohtimasta, että peli esittää kovin lohduttomasti sen, kuinka kuinka susiksi (tarkoituksellinen sanaleikki) ihmiset toisilleen muuttuvat yhteiskuntajärjestyksen romahdettua. Kaikki pitävät vain oman pikku ryhmänsä puolta ja brutaalisti riistävät muita. Eihän näin kävisi oikeasti. Eihän.

Hienosti piti kakkososa otteessaan. Raflaavaksi tarkoitetut juonenkäänteet kuten Joel, Jesse ja Manny kävivät iholle. Ehkä tarinallisesti tykkäsin vielä enemmän ykkösosan Joelin ja Ellien roadmoviesta, mutta olipahan tämä hurjan immersiivinen ja interaktiivinen kostotarina. Noinkohan kolmasosa viimein pyörisi anteeksiannon ympärillä. Imagine all people (and infected) living life in peace?


5/5 Mestaripala.

(PS. Pelin hahmojen ympärillä käytyä matalaotsaista öyhötystä en alennu noteeraamaan. Paitsi, että just taisin niin tehdä :p)
 
Viimeksi muokattu:

shamaniac

Well-Known Member
No eikös Ellie ne kamat sinne vienyt mukanaan silloin, kun he asuivat siellä Dinan kanssa ja Dinan lähtiessä sieltä kamat jätettiin talolle?
Oletin kamojen olevan Ellien. Kai siellä jokunen muistotavarakin voi olla mutta epäilen silti kuinka loogista olisi roudata hirveä määrä Joelin kamaa mukanaan.

Toisaalta jos tämä teoria on olemassa siksi, että halutaan hyvä loppu sen kannalta, että Ellie ja Dina olisivat yhä yhdessä, niin mikä sen estää? Dina on kaupungissa ja ehkä suhteellakin on vielä mahdollisuus. Ei kaikkea tarvitse aina kirjoittaa täysin selväksi. Tuossa on nimenomaan minusta juuri sellainen hyvä lopetus, että saa itse tulkita antaisiko Dina vielä mahdollisuuden jos/kun Ellie kaupunkiin palaa. Jos tuo teoria on helppo uskoa (eli palanneet yhteen) niin miksei sitä voi uskoa ilmankin kun mikään ei sitä estä? Joka tapauksessa Dinan pitäisi antaa anteeksi: joko teorian vihjailemalla "varmistuksella" tai pelaajan omassa päässä.
 

Pirate fin

Well-Known Member
Selailin trophylistaa pleikalla ja tuli huomattua, että tällä on ihan hyvä läpäisyprosentti, kun 60% pelaajista on pelannut tarinan läpi.

Yleensä näissä yksinoikeuksissa tuo luku on muistaakseni ollut 30-50% luokkaa (ainakin niissä mitä itse omistan)
 
Ylös Bottom