Peli on mielestäni raastavan rehellinen ja realistinen. Siis niin realistinen, kuin nyt tämän tyyppinen peli voi olla. Totta kai viihdyttävyyden lisäämiseksi tulee lisätä toimintaa, ja esimerkiksi se, että päähenkilö kykenee tappamaan yliluonnollisen monta vastustajaa kerralla (ja ilman tunnontuskia), nyt vain on osa tällaisia pelejä, elokuvia ym. En usko, että kukaan lopulta haluaisi pelata Aki Kaurismäen ohjaamaa peliä, jossa juodaan kahvia ja siivotaan 20 tuntia. Kuitenkin pelissä on ihan mielettömän paljon kohtauksia, joissa annetaan pelaajan rauhassa tutkia ympäristöä ja mitään erikoista ei tapahdu. Nykypäivänä on aika rohkeaa, että annetaan pelaajan pyöriä esimerkiksi siellä luonnontieteellisessä museossa kymmeniä minuutteja ilman, että on mitään toimintaa. Ja juuri tätä rakastin pelissä.
Realistisuus näkyy pelissä erityisesti järkyttävällä väkivaltaisuudella. Kyllä, ääretön väkivalta on pelissä nimenomaan realistista, toisin kuin joidenkin mielestä se teki pelistä epärealistisen. Kuvitelkaa tarkkaan maailmaa, johon peli sijoittuu. Post-apokalyptinen maailma, täynnä tartunnan saaneita "zombeja" ja toisiinsa epäluuloisesti suhtautuvia ihmisryhmittymiä. Mitä muutakaan tällainen maailma on, jos ei väkivaltainen? Ja on tärkeää, että tuo väkivalta osoitetaan niin rajuna, että pelaajaa puistattaa. Koska sitähän se on! Kuinka moni pystyisi todellisuudessa viiltämään toisen ihmisen kurkun auki? En minä ainakaan pysty itseäni kuvittelemaan sellaiseen tekoon, mutta noissa olosuhteissa se on selviytymisen tae. Ellien ja Dinan keskustelu siitä, kumpi on tappanut terveen, normaalin ihmisen nuorempana, oli johdatusta tähän maailmaan.
Sitten itselleni ehkä tärkeimpään asiaan, pelin alku- ja loppuratkaisuihin. Pohjustan hiukan. Olemme vuosisatoja tottuneet siihen, että tarinoissa on onnellinen loppu. Luulen, että se johtuu pohjimmiltaan siitä, että koska tiedostamme elämän päättyväisyyden ja tarkoituksettomuuden, tahdomme lohduttaa itseämme tarinoilla, joilla on selkeä päämäärä, tarkoitus ja ennen kaikkea onnellinen loppu. The Last of Us -pelit eivät tätä samaa kaavaa tahdo noudattaa. Miten kellekään ykkösosan pelanneelle, ja siitä pitäneelle, voi tulla tämä yllätyksenä? Ykkösen juoni tiivistetysti on, että Ellie ja Joel etsivät koko pelin ajan Tulikärpäsiä, jotka voivat muuttaa Ellien avulla historian kulun. Lopussa selviää, ettei näin ihan olekaan, ja Joel (realistisen itsekkäästi) tappaa sairaalallisen ihmisiä pelastaakseen yhden. Tämän jälkeen hän valehtelee Ellielle tapahtumista, ja peli loppuu. Onnellinen loppu? Mielestäni kaukana siitä. Oliko tapahtumilla jokin suuri tarkoitus ja saavutettiinko se? Ei sinne päinkään. Oliko tarinaa siitä huolimatta nautinnollista seurata? Nimenomaan sen takia.
Elämä ei ole sellaista, jossa ihmiset toimisivat jonkin suuren tarkoituksen eteen. Se on ajelehtimista vaihtelevien päämäärien ja tarkoitusten siivittämänä. Nämä päämäärät ennemminkin auttavat ihmistä jaksamaan eteenpäin, kuin olisivat jokin ultimaattinen kaiken tarkoitus. Niinpä, kun Abby saa oman välietappinsa suoritettua ja tappaa Joelin ehkä pelihistorian puhuttelevimmassa kohtauksessa, jota ainakin itselleni teki pahaa seurata, saa Ellie tästä uuden välietappinsa. Onko kaikki sen jälkeen ennallaan/hyvin, kun Ellie saa kostettua Abbylle? Ei tietenkään. Saako Ellie virtaa kestää maanpäällistä helvettiä sillä, että hänen elämällään on taas jokin tarkoitus (Abbyn tappaminen)? Ehdottomasti.
Se, että pelissä tapahtuu asioita, joita ei toivoisi tapahtuvan, tai hahmot käyttäytyvät eri tavalla, kuin haluaisi niiden käyttäytyvän, ei minun mielestäni tee pelistä todellakaan huonoa. Totta kai, jos joku toinen kokee sen niin, olkoon siis niin. Ei kenelläkään ole tarvetta tai edes järkeä lähteä muuttamaan omia mielipiteitään. Mutta pelin leimaaminen jotenkin absoluuttisesti huonoksi sen takia, ettei pidä jostain juonenkäänteestä, on mielestäni kapeakatseista. Joelin raaka murhaaminen oli epätyydyttävän realistista ja samaan aikaan täysin ymmärrettävää. Kolikolla on aina kääntöpuoli, ja kun kumartaa toisaalle, pyllistää toisaalle. Tämä tematiikka oli pelissä vahvasti läsnä ja sitä on käsitelty tälläkin foorumilla runsaasti. Myös Ellien leimaaminen jotenkin pahaksi, ei oikein käy itselleni järkeen. Minun piti oikein katsoa uudestaan, että muistanko väärin tuon kohtauksen, jossa Ellie tappaa koiran, Owenin ja raskaana olevan Melin. Koira (ei Ellien näkökulmasta mikään lutuinen söpö hauveli, vaan tappamaan koulutettu koira) hyökkää Ellien päälle. Totta kai hän itsensä pelastamiseksi tappaa koiran. Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Koiran typeräksi haukkuminen oli luonnollinen reaktio Ellielle, joka muutenkin puhuu elämän kovettamana todella rosoisesti. Hänellä ei ollut aikomusta tappaa Owenia ja Meliä, eikä hän edes tiennyt Melin olevan raskaana! Owen itse yritti napata aseen Ellieltä, jolloin Ellielle ei jäänyt taaskaan vaihtoehtoja, ja Mel hyökkäsi veitsen kanssa, ja taas sama juttu.
Rakastin myös Jessen ja Mannyn kohtaloita. Molemmat kohtalaisen tärkeitä henkilöitä, päähenkilön kavereita, jotka juoksivat ovesta sisään ja PAM. Luoti päähän, ei viimeisiä sanoja, ei dramaattisia viimeisiä henkäyksiä, ei mitään. Heidän tarinansa päättyi siihen, aivan kuten tälläkin hetkellä jonkun kaunis tarina saa koruttoman päätöksen auto-onnettomuudessa jossain päin maailmaa.
Ja se lopetus. Tuntuu, että etenkin Youtube-kommentoijat eivät pääse millään yli siitä, ettei Ellie tappanutkaan Abbya. Miksi se on niin vaivaannuttava ajatus? Ellien matkaa ruokki pään sisäiset demonit: suuttumus itselle, kun ei ehtinyt antaa Joelille anteeksi. Suru siitä, että ainoa läheinen ihminen oli poissa. Epätoivo siitä, miten elämä nyt jatkuu. Tietysti Abby oli selvä kohde tekojensa vuoksi, mutta taistelu Ellien omassa pääkopassa oli fyysistä taistelua suurempaa. Monet taas kyseenalaistavat Ellien motiivit ja ovat ihmetelleet, miksei hän lopettanut kostamista aiemmin. Kyseessä on aikuistumisen kynnyksellä oleva nuori, joka on elänyt koko tiedostavan elämänsä täydellisissä poikkeusoloissa. Hänellä ei ole ollut perhettä, rakkautta, ja kaikki ihmiset Joelia lukuunottamatta hän on menettänyt. Ykkösosassa hän kertookin yksinjäämisen olevan hänen suurin pelkonsa. Sitten hänen ainoa henkinen turvaverkkonsa viedään, ja vieläpä juuri, kun hän oli jälleen lähentymässä Joelin kanssa. Muistakaa, että kostoretken alussa hän oli vaihtanut Dinan kanssa yhden pusun. Tietenkin hän lähti kostoretkelle, eikä koko matkan aikana ennen lopun Abbyn hukuttamisyritystä kyennyt erottamaan metsää puilta. Uudelle kostoretkelle lähteminen tuntui tietysti ulkopuolisen silmin typerältä, mutta siihenhän annettiin päivänselvä syy: Ellien henkinen tasapaino oli järkkynyt liikaa, eikä elämä ollut onnellista, vaikka se jostain muusta saattoikin siltä näyttää. Vasta loppumetreillä, viimeisillä sekunneilla kun se oli mahdollista, hän näki onnellisen välähdyksen Joelista. Itse tulkitsen sen niin, että hän vihdoin tajusi, ettei kostaminen tuo hänelle rauhaa, vaan parhaiten hän pystyisi kunnioittamaan Joelin muistoa ja ennen kaikkea olemaan sinut itsensä kanssa, jatkamalla eteenpäin. Sitä symboloi myös viimeinen kohtaus, jossa hän jättää Joelin kitaran tyhjään taloon. Hän kykenee viimein jatkamaan elämää ilman Joelia. Sillä ei ole lopulta mitään merkitystä, vaikka Ellie jättikin Abbyn henkiin. Kaikkihan sen tietävät, ettei Abbyn tappaminen olisi muuttanut mitään. Viimeinen, joka sen ymmärsi, oli Ellie itse. Niin katkeraa, että tämä kostoretki sai Ellien menettämään sen ainoan läheisen ihmisen, joka hänellä tässä vaiheessa olisi ollut, eli Dinan.