Teknisestä puolesta kaikki sanottava on jo sanottukin täällä moneen kertaan, mutta onhan tuo nyt aika uskomatonta kuinka Naughty Dog on jälleen kerran onnistunut viemään ikääntyvän raudan äärirajoilleen, ja vielä niin, että oma vm. 2014 originaalimallin PS4 pystyi pitämään desibelinsä kurissa.
Teknisen osaamisen ohella, Santa Monican jannut ja jannuttaret vahvistivat paikkaansa alan kärkiporukoissa myös toisella osa-alueella, eli tarinan saralla.
Olen herkkä mies, ja ennenkin löytänyt sipulinkuoria silmäluomieni alta videopelejä pelatessani, mutta kun The Last Of Us Part 2 kerta toisensa jälkeen tarttui minua kyynelten kostuttamista rivelleistä, viskasi pyykkirumpuun, ja laittoi linkouksen täysille, en ulospäästessäni aluksi ollut edes ymmärtää millaisen tunteiden triathlonin olin juuri käynyt lävitse.
Peli tarjoaa useita sykähdyttäviä hetkiä, ikäviä ja iloisia, tavalla johon moni videopeli ei ole pystynyt. Päällimmäisinä näistä haluan mainita tietysti Joelin, heti kokemuksen alkumetreillä, ja myös Ellien ja Dinan suhteenkuvauksen, joka mielestäni oli kauniisti toteutettu. Abby hahmona nousi suosikkieni joukkoon, ja lopun kohtaus, jossa hän riutuneena lasketaan tolpan nokasta vastustajansa toimesta, rientää ensimmäisenä pelastamaan toverinsa ja ohittaa Ellien läsnäolollaan esille tuoman vaateen kohtaloidensa ratkaisusta kertomalla tälle rauhallisesti veneiden sijainnin, on suorastaan erinomainen huippu kasvutarinalle joka häneltä nähdään.
Internetin syvässä päässä moni ei ole tuntunut pitävän siitä, kuinka Ellietä käsiteltiin tässä, mutta mielestäni sekin on toteutettu hienosti, pelin tarjoamaan maailmaan peilaten. Nuori, alle parikymppinen ihmisentaimi, joutuu astumaan aikuisuuteen mitä brutaalimmalla tavalla, ja hänellä se purkautui amok-juoksuna, joka lopulta vei ihmissuhteet ja kitaransoiton, jättäen jäljelle kovin vähän.
Jos oli paljon hyvää, niin pieniä narinan aihioitakin löytyy. Pelin kesto oli ainakin omalla hiippailuun painottuvalla pelityylilläni aavistuksen liian pitkä, ja olisin kaivannut pientä tiivistämistä. Mistä sitten tiivistää, kun tarinasta en mitään ottaisi pois. Ehkä niitä laajempia alueita olisi voinut karsia hieman, ja tarjota hiemaan tiiviimpää putkea, mutta toisaalta se olisi voinut tehdä pelistä liiankin välivideopainoitteisen. Jo ensimmäisessä osassa nähty matkakumppanien näkymättömyys vihollisten silmissä rikkoi immersiota myös Part 2:ssa, mutta ei kai mikään peli koskaan täydellinen voi olla?
The Last Of Us Part 2 on peli, joka itselleni menee heittämällä sukupolvensa parhaimmistoon, ja tarinakokonaisuutena ykkönen, Left Behind ja Part 2 muodostaa pelisarjan, jota mielestäni voi pitää riman asettajana pelien saralla, niin tarinan kuin teknisen optimoinnin suhteen. Jään mielenkiinnolla odottamaan saammeko kenties vuonna 2027 joutsenlauluaan virittelevän PS5-konsolin viimeiseksi virreksi sen Part 3:n, vai laittaako Druckmann tiimeineen paukut HBO:n tuotantoon.
97/100, GOTY 2020 so far. Kiitos Naughty Dog.