Vastaus: Titaanien taisto vuosien takaa: N64, Saturn ja PS1
Mulle on aivan sama mihin sä sen niputat, mutta jos heität pöytään yhdenkin järkevän perustelun mielipiteellesi niin tarjoan kaljan.
Näin muuten niinkin paljon vaivaa, että tsekkasin videon Disruptorista. Hardi har har.
Kun vielä keksisi, mistä mielipiteestä kyse... Katsoin kanssa vähän videoita D:stä muistin virkistämiseksi, mieleen palautui välittömästi mainio pelituntuma ja tunnelmallinen kenttäsuunnittelu. Samaan tapaan voisi nykyään katsoa Goldeneyeta ja naureskella pölkkyhahmoille ja yliliukkaalle ohjaukselle, hardi harhar... mutta peli on helpompi hyväksyä hyvänä FPS-pelinä ongelmineenkin kuten kehutun moninpelin pikkupikkuruuduilla kuin Ocarinan ja SM64:n saamat hillittömät kehut, sekä väitteet Nintendo 64:n pelivalikoiman "ylivertaisuudesta" ja "laatupelien läjästä" joita tässä ketjussa tietyt henkilöt ovat esittäneet.
Ja on myös fakta, ilmeisesti ei kyllä joidenkin mielestä kiistaton, että kasetit ovat parempia kuin optinen media. Fyysinen käyttömukavuus, tallentaminen ilman muistikortteja ja kasettien kestävyys ovat vain pinnallisia aspekteja, tekniseltä kannalta latausaikojen puute on tietenkin tärkein puoli. Ja Mahewcorollekin tiedoksi, että pelikaseteissa oli ihme kyllä oikeasti paremmat ääniominaisuudet kuin CD:eissä. (CD:n sampling rate 44,1 khz, Nintendo 64:llä 48 khz). Ja ei, pelikasettien ongelma ei suinkaan ollut tilanpuute, niihinhän päinvastoin teoriassa saa loputtomasti tilaa. Senkun mättää siruja sisään ja vaikka muuttaa pelikasetin fyysistä kokoa, jos vielä haluaa lisää tilaa.
Ei kannata tyrkyttää mielipiteitä faktoina... kaikki mainitsemasi "pinnalliset aspektit" ovat subjektiivisia mieltymyksiä. Kannattaa myös muistaa, että N64:lläkin oli muistikortteja. Saturn taas tallensi myös ilman muistikortteja laitteen sisäiseen muistiin, mikä oli erinomainen ratkaisu. Henk. koht. minusta CD-levyjä on mukava käsitellä, ne ovat pieniä ja tyylikkäitä, hauska reikä keskellä ja sopivan kokoisia käsilleni (joo, tallennusmediasta yhä puhe) kun taas pelikasetit ovat isoja möhköjä, joiden renkkaaminen N64:ään ja sitten pois ilman eject-nappia oli aina hankalampaa kuin levy sisään ja kansi kiinni - vaikka laitteen ollessa päällä!
48 kHz on aikamoinen turhake, etenkin kun kasettien pienen koon vuoksi todellisuudessa käytetty taajuus oli paljon pienempi. Ja onhan CD:issäkin loputtomasti tilaa, ei muuta kuin lisää levyjä koteloon ja avot, elämän pituinen roolipelieepos on valmis... eikä maksa kymppitonnia!
Ja tuosta listastasi huomaa kyllä, ettet ole edes kuullutkaan yhdestä Treasuren parhaimmista pelistä, eli Sin and Punishmentista. Suosittelen.
En ole vain kuullut vaan myös pelannut, mutta en kuitenkaan Nintendo 64:llä vaan Virtuaalikonsolin kautta, koska alkuperäistä versiota ei koskaan täällä julkaistu. Sen sijaan sinä et taida Panzer Dragoon -sarjaa tuntea erityisen hyvin, jos se oli tarkoitettu vastineeksi Panzer Dragoon
Sagan mainintaan. Sin & Punishment on hyvä Panzer Dragoon -kopio, mutta ei lainkaan yhtä tyylikäs. Kaikki minun mainitsemani pelit muuten julkaistiin Euroopassa ja tulivat ihan tänne Suomeen asti - Japanin markkinoillahan N64 otti vielä länsimaita pahemmin köniin CD-konsoleilta, myös Saturnilta, joten sieltä löytyy hillitön kasa laadukasta import-pelattavaa.
Eiköhän tuollaiset pipp... bittien mittaamiset ole aika edellisestä sukupolvea? Eikö kannattaisi pelatakin niitä pelejä ja todeta asia itse?
Ei voi kuin huvittua kun joku heittää tällaista kommenttia Radikukselle...
Voisi myös katsoa, mistä tässä keskustellaan. Tuossa sukupolvessa tallennusmäärä oli hyvin oleellinen tekijä. Eiköhän niitä pelejä ole itse pelattu ja bittien aiheuttamat puutteet todettu omakätisesti ja -korvaisesti. Toisin se tuntuu olevan monilla N64-pelaajilla, joille Nintendo oli uskonto, ja PlayStationiin tai Saturniin päin ei edes vilkaistu.
Ihan yhtä helposti pystyy Nintendo 64:n helmistä mainitsemaan pitkän listan: Mario 64, Goldeneye, Perfect Dark, Banjo 1-2, Donkey Kong 64, Paper Mario, Sin and Punishment, Resident Evil 2, Zelda Majora's Mask ja tietenkin virallisesti maailman paras peli Ocarina. (Tai no, katsotaan nyt miten GTA IV:n kanssa käy, kaksi sukupolvea on ehkä riittävä harppaus Ocarinan voittamiseen)
Ihan turha puhua jostain järjissään olemisista, noin jyrkkä kanta johtaa vain automaattiseen väärässä olemiseesi.
Fakta mies on aina oikeassa.
Tulikos siinä sitten se koko N64:n lista? Ainiin, vielä pitää lisätä JFG ja Super Smash Bros. Joko tuli valmista? Ja mukana on Banjoa ja Donkey Kongia... näillä samoilla kriteereillä CD-konsoleille saisi vaikka 500 helmeä, mutta niiden konsolien vahvuus on siinä, että kaikkia hyviä pelejä ei edes tarvitse listata, koska yksittäisten tapausten sijaan valikoimaa löytyy valtavasti ja kaikille löytyy niitä omia suosikkeja, eikä niitä harvoja hittipelejä joista kaikkien pitäisi pitää.
1.Tuo on naurettavaa. Toisin kuin rooli- ja mätkintäpeleissä, tasoloikissa ei PS1:llä ole todellakaan _mitään_ saumaa N64:ää vastaan. Esimerkiksi Raren tasoloikat ovat hienoja ja vaihtelevia, niissä on lisämateriaalia etc. Nintendollakin oli muita tasoloikkia kuin vain Mario 64, nimittäin Yoshi ja Kirby.
Nintendolla oli Mario, pleikalla Spyro sekä Crash. Mitkä kaksi (2) ovat nykyään täysin raiskattuja hahmoja ja mikä porskuttaa eteenpäin?
Ihan oikeasti... "lisämateriaalia"? Keräile nämä ja nämä rojut -vaihtelevia?
Yoshi's Story? Annoitko oikeasti Yoshi's Storyn esimerkkinä hyvästä tasoloikasta?
Ja vihjasitko että esim. PSX-Crashien laatu pitäisi arvioida PS2-ajan multiplattareista kun kehittäjäkin oli vaihtunut? Yhtä hyvin Mario-sarjan laadun voisi arvioida Mario vs. Donkey Kong 2:n perusteella. Ja oletkohan ihan oikeasti kokeillut Klonoaa, Ape Escapea, Tombaa, Jumping Flashia, Clockwork Knightia ja niin edelleen (niin, niitä laadukkaita Pleikka/Saturn-tasohyppyjä löytyy lisääkin!) vai oliko se Mario 64 niin hyvä että se riitti vaikka valinnanvaraa ei oikein ollutkaan?
Mutta japsiohjain oli loistava. Olihan Saturn myös aika kova alusta shmupeille ja 2D mätkinnöille. Taidanpa painua ebayhin.
Miten muistaisin että japanilainen ohjain tuotiin myöhemmin länsimaihinkin, vähän Xboxia enteillen? Minun Saturn-ohjaimeni on ainakin käsiin loistava (ja samaa mallia kuin Japanissa, ymmärtäisin). Ehdottomasti paras digitaalipadi SNES-ohjaimen jälkeen, ja julkaistiin myöhemmin jopa PlayStation 2:lle.
Ohjain oli surkea, ja ohjaimen hajotessa muuten loppui Saturnin veivaaminenkin,-uutta kun oli vaikea löytää.
. Itse pelailin tossa 90- luvun puolivälin jälkeen pääsääntöisesti ensimmäisellä pleikkarilla. Kaverilta sitten tuli N64 lainailtua, kun sillekin huippupelejä löytyi. Myöhemmin tuli sitten hankittua niin N64 kuin Saturnkin hyllyä koristamaan. 