Vastaus: Vaikeuden viehätyksestä
Nykyään pelejä tulee vain liian paljon, että olisi aikaa jäädä hinkkaamaan jotain yhtä kohtaa ikuisuuksiksi. Koska ei sellainen ole viihdyttävääkään, varsinkaan, jos kohta on vain epäreilu. Infamous ykkönen tulee mieleen tästä. Peli meni jouhevasti vaikeimmalla, kunnes loppupuolen pomomatseissa lisättiin minun makuun liikaa repeattiä ja lisääntynyttä vihollismäärää. Turhautuminen iski liian moneen kuolemaan -> vaikeustasoa alemmaksi, koska mielenkiintoinen tarina piti saada jokatapauksessa päätökseen. Muistaakseni loppuvastukseen pitikin vaihtaa sitten easy. Ei näin... jotain vikaa vaikeustason säädössä silloin.
Sitten on taas pelit, joiden ainoa vaikeus tuntuu olevan infernaaliset kontrollit. Loistavin esimerkki omasta lähihistoriasta on Little Big Planet. Ei saatana, käpy paloi toisellakin kerralla finaaliin siinä alkupuolen tulikentässä. Aloita myös kenttä alusta, kun kuolet liian monta kertaa. Yeah right, ehkä 80-luvulla, mutta ei enää post-2k. Checkpoint on checkpoint prkl. Piste.
Taas sopivasta vaikeustasosta nostaisin Forza4:n automaagisen vaikeustason. Jotenkin oli juuri itselle passeli, jotta voi kokeilla myös eksottisempia viritystaktiikoita ja autoja, mutta antoi silti sen verran haastetta, ettei anna tilaisuutta pyöriä nurtsilla ollenkaan. Toisinsanoen piti homman sopivan kiintoisana.
Jonkinlainen erityismaininta, ei enää nykyisin toki kovin yleisiä, niin urheilupelit. Siis ne joissa rämpyttämisen taajuus määrää suorituksen voiman/nopeuden. Näissähän vaikeustaso määräytyi suoraan fyysisen kunnon mukaan.
Ykkösbättiksen normal oli ainakin itselle juuri sopiva, tarpeeksi vaikea, mutta pelin pääsi lopulta läpi. Siitä sai jo kiksejäkin, kun sai sen lopun jokerimätkeen hoidettua lopulta.
Nykyään pelejä tulee vain liian paljon, että olisi aikaa jäädä hinkkaamaan jotain yhtä kohtaa ikuisuuksiksi. Koska ei sellainen ole viihdyttävääkään, varsinkaan, jos kohta on vain epäreilu. Infamous ykkönen tulee mieleen tästä. Peli meni jouhevasti vaikeimmalla, kunnes loppupuolen pomomatseissa lisättiin minun makuun liikaa repeattiä ja lisääntynyttä vihollismäärää. Turhautuminen iski liian moneen kuolemaan -> vaikeustasoa alemmaksi, koska mielenkiintoinen tarina piti saada jokatapauksessa päätökseen. Muistaakseni loppuvastukseen pitikin vaihtaa sitten easy. Ei näin... jotain vikaa vaikeustason säädössä silloin.
Sitten on taas pelit, joiden ainoa vaikeus tuntuu olevan infernaaliset kontrollit. Loistavin esimerkki omasta lähihistoriasta on Little Big Planet. Ei saatana, käpy paloi toisellakin kerralla finaaliin siinä alkupuolen tulikentässä. Aloita myös kenttä alusta, kun kuolet liian monta kertaa. Yeah right, ehkä 80-luvulla, mutta ei enää post-2k. Checkpoint on checkpoint prkl. Piste.
Taas sopivasta vaikeustasosta nostaisin Forza4:n automaagisen vaikeustason. Jotenkin oli juuri itselle passeli, jotta voi kokeilla myös eksottisempia viritystaktiikoita ja autoja, mutta antoi silti sen verran haastetta, ettei anna tilaisuutta pyöriä nurtsilla ollenkaan. Toisinsanoen piti homman sopivan kiintoisana.
Jonkinlainen erityismaininta, ei enää nykyisin toki kovin yleisiä, niin urheilupelit. Siis ne joissa rämpyttämisen taajuus määrää suorituksen voiman/nopeuden. Näissähän vaikeustaso määräytyi suoraan fyysisen kunnon mukaan.
Ykkösbättiksen normal oli ainakin itselle juuri sopiva, tarpeeksi vaikea, mutta pelin pääsi lopulta läpi. Siitä sai jo kiksejäkin, kun sai sen lopun jokerimätkeen hoidettua lopulta.