Nyt on Crashia hakattu silmät ristissä aamun pikkutunneille ja pakko sanoa, että on kyllä heittämällä parasta tasohyppelyä mitä on vuosikymmeneen, ellei jopa kahteen nähty. Päästy Dingo Dilen saarelle saakka.
Pelistä tulee todella paljon mieleen (ainakin itselle) viimeisimmät Raymanit, kenttäsuunnitteluineen ja reileineen. Ja tämä on vain hyvä asia, koska ne on kertakaikkisen loistavia pelejä, silti Crashin juuret ovat vahvasti koko ajan läsnä.
Peli on onnistunut nerokkaalla ja melko yksinkertaisella tavalla uudistamaan pussimäyrän talviturkin tekemällä tasohyppelystä saman aikaisesti älypelin. Enää ei riitä millintarkat hypyt vaan samaan aikaan pitää hypätä kohti tyhjyyttä ja luottaa, että jostain takaraivon perukoilta tulee komento painaa R2, jotta lautta ilmestyy alle. Tuplaspinnin sijasta onkin bukala, joka pyörii jatkuvasti ja mikä pahinta, ei pysy hetkeäkään paikallaan, koita siinä sitten tanssia balettia räjähteiden keskellä.
Pelaan retro-modella, eli 'elämät lasketaan' ja oma records tällä hetkellä on 52 kuolemaa samassa kentässä, mutta silti ei game-over päässyt yllättämään (keräsin roundin aikana aina kolme elämää ennen kuolemaa). Tuo kuolemalaskuri on muuten hauska, mutta ilkeällä tavalla itsetuntoa piikittelevä lisäys.
Ohjaustarkkuus on nimensä mukaisesti tarkka, jota on kyllä kaivannutkin kun viime viikot hyppinyt viiksekkään putkimiehen nappaskengissä, jotka tuntuu luisuvan joka kerta askeleen-kaksi alastulossa. Nerokas on myös tuo keltainen ympyrä, joka näkyy hypätessä varjon paikalla.
Kamera ei oo käänneltävissä, mutta kentät on sopivan putkimaisia, joten tämä ei ole ollut ongelma. Muutamia kuolemia on toki tämän takia tullut, mutta tuntuu, että ne on olleet enemmänkin tarkoituksenmukaisia kuin huonoa suunnittelua.
Myös Crashin syntytarinaa 'kerrotaan' nerokkaalla tavalla Flashback VHS-videoiden muodossa, jotka kyllä tarjoaa haastetta pahimmille masokisteille, joille peruskentät on pelkkää läpijuoksua.