Vastaus: Titaanien taisto vuosien takaa: N64, Saturn ja PS1
Ei ollut tarkoitus tehdä mitään isompaa numeroa tuosta käyttömukavuudesta, kuten tuossa kirjoitinkin "toki tämä on vain pikkuseikka". Ja kuten samassa viestissä sanoin, en väitä kenenkään valinneen konetta tuollaisen seikan takia. Se vain tekee siitä vielä hieman kivemman käyttää retroiluun.
Eiköhän se nyt ole itsestäänselvää että tuo on pikkuseikka, mitä ei tarvitse erikseen mainita, mutta N64-miehillä tuntuu olevan se kumma asenne että pelikasettia saa kehua "käyttömukavuudesta" ja samalla halventaa CD:tä naarmuuntumisesta ja lataamisesta ja muusta, ja sitten kun joku kertookin (vielä henkilökohtaiseksi mielipiteekseen mainiten), miksi CD:t ovat mukavia, niin asia onkin iso juttu ja hyökkäys N64:ää vastaan ja niin edelleen. Kannattaa myös huomata että viestini oli erityisesti suunnattu finngamerille.
Retroilussa CD:t ja muu optinen media on siitä erityisen kivaa, että ainakin formaatin puolesta taaksepäinyhteensopivuus on helppoa. Pelikasettien puolella ainoa täydellinen taaksepäinyhteensopivuusratkaisu on jo pitkään ollut Gameboy/DS-sarjalla, joilla on vielä se lisäetu, että ne pelikasetit ovat miellyttävän pieniä. Jos konsoleissa yhä käytettäisiin pelikasetteja tai muuta vastaavaa mediaa, niin toivoisin että ne olisivat yhtä pieniä kuin GBA/DS-pelit.
Nyt ei ehdi kirjoittamaan enempää ja perusteluja löytyy aiemmista ketjuista, mutta illalla sitten tarkennusta.
Nonniin. En minä lähde pelimekaniikkaa nysväämään jo tuhannennen kerran, vaan katson N64-ilmiötä laajemmalta kannalta. Tämä siis Zoukkaa hiertää:
Goldeneyenkin suosion arvioiminen olisi helpompaa, jos pelin arvostusta ei olisi pönkittämässä uskollisia N64-faneja.
Mistä tässä on siis kyse? Ei yhtään vähemmästä kuin täydellisestä erosta PlayStationin sekä Saturnin ja Nintendo 64:n peliprofiilien välillä. Oliko PlayStation vain jatke SNESille, jolle siirtyi suuri osa SNESin entisistä sarjoista? Ei lainkaan. PlayStationia aivan erityisesti määritteli kokonaan uudet pelit, pelisarjat, peli-ideat ja peliyleisö. Kaikki tietävät, kuinka valtavasti uusia pelaajia PlayStation toi mukaan. Lisäksi aikaisemmistakaan sukupolvista siirtyneet pelaajat eivät saaneet sitä samaa vanhaa, vaan jotain ihan uutta: Wipeout, Resident Evil, Silent Hill, Suikoden, Tekken, Klonoa, Vagrant Story, Soul Blade (josta juontuu Soul Calibur), Tony Hawk, Gran Turismo,
GTA... Lukemattomia aivan uusia ja erittäin laadukkaita pelejä ja sarjoja, jotka toivat pelaamiseen valtavasti uusia ideoita huippulaadun toteutuksella. Lisäksi valtaisat määrät uusia ja vanhoja pelaajia pelasivat aiemmin pienen ryhmän piiriin jääneiden pelien vallankumouksellisia uudelleentulkintoja: Final Fantasy VII, Metal Gear Solid, Castlevania: Symphony of the Night. Lukemattoman monelle pelaajalle nämä sarjat olivat täysin uusia tuttavuuksia, ja nämä pelit vakiinnuttivat suosionsa omilla ansioillaan. Tämä valtava määrä uusia ideoita, uusia pelejä, uusia pelikokemuksia saattoi saavuttaa suosion vain vankkumattomalla laadulla. Nämä eivät olleet sellaisia nimikkeitä jotka olivat entuudestaan tuttuja tälle uudelle yleisölle, toisin kuin...
Nintendolla laitteen myynti perustui aivan vastakkaiseen ideologiaan: se mikä olisi toiminut ennenkin, toimisi nytkin. Olipa kyse sitten pelikaseteista, markkinoille myöhään tulemisesta tai konsolin myymisestä Mariolla, kuluttajat tahtovat sitä samaa vanhaa. Uusia ideoita ei tarvita, vanhat ideat paremmalla suoritusteholla riittävät. Ja kumma juttu on, että tietyn pienen piirin parissa se toimikin - Nintendo on erehtymätön, ja uudesta Mario-pelistä ei tarvitse kysyä onko se hyvä, vaan uusi Mario-peli määrittelee,
mitä hyvä on. Mitä väliä jos peli onkin lähinnä teknologiademo, jossa Mario-maailman elementtejä on siirretty karkeaan 3D-maailmaan laiskalla ohjauksella ja toistoon, toistoon ja toistoon perustuvalla pitkäpiimäisellä kenttäsuunnittelulla? Se on uusi Mario, ja sattumalta konsolilla ei oikein olekaan muuta pelattavaa, toisin kuin Nintendon aikaisemmilla konsoleilla. Pakkohan sen on olla hyvä...
Ja niinpä Nintendo 64 loi kummallisen itseään ruokkivan ilmiön. Laitteen ostaneista suurin osa oli niitä vanhoja Nintendo-pelaajia, jotka olivat pelanneet vanhoja Marioita ja Zeldoja, ja monia muita laatupelejä Nintendo-laitteilla, ja jotenkin olivat tulleet vannoutuneeksi Nintendon konsoleille, tunnistamatta niitä tekijöitä joiden vuoksi he olivat konsoleista alunperin nauttineet: laatupelien kirjo, nopea julkaisutahti ja lukuisat uudet ideat ja uudet pelit ja pelisarjat. Nyt vain niitä pelejä ei tullut entiseen tahtiin eivätkä ne olleet yhtä laadukkaita. Mitä tehdä? Yksinkertaista: ne vähät julkaistut pelit ovatkin mestariteoksia, pelialan suurimpia klassikoita koskaan ja AAA-luokan hittejä. Ei silläkään ole niin väliä, jos Ocarina of Time on itse asiassa huonompi kuin Link to the Past. Pelikonseptin välttävä siirto 3D:hen riittää, vaikka merkittävä osa aikaisemman osan hienosyisistä oivalluksista ja hienovaraisesta pelisuunnittelusta jäisikin pois. Haalea kopio aikaisemmasta laatupelistä riittää, kunhan on pelattavaa. Ja se toinen, myöhemmin tuleva, oikeasti oivaltava 3D-Zelda, joka onkin vähän erilainen ja tarjoaa uusia ideoita? Uudet ideat ovat pelottavia, todellinen klassikko on saman vanhan toistoa!
Ja tähän kummalliseen, Mario 64:n jälkeen syntymäisillään olevaan maailmaan tuli Goldeneye. Laitteelle, jonka pelaajat epätoivoisesti tarvitsivat pelattavaa ja myös kehuskelun aihetta, mutta joille tuttujen ja turvallisten ideoiden lämmittely oli tärkeä ostoperuste, Goldeneye oli juuri sopiva peli kapeaan rakoon. Se ei nojannut niihin vanhoihin kokemuksiin, joten uusi peli-idea oli helpompi ottaa vastaan. Ei peli sinänsä
ihmeellinen ollut - PlayStationilla se olisi voinut kokea saman kohtalon kuin Disruptor, joka oli kyllä peliä pelanneiden mielestä hyvä tai jopa erinomainen, mutta runsaan tarjonnan myötä jäi vähälle huomiolle ja harvojen pelaamaksi. Nintendo 64:llä tämä playstationmainen uusi idea, uusi pelikokemus täytti kuitenkin juuri sopivan aukon, ja laitteen omistajat saattoivat ottaa sen omakseen, koska oikein mitään muuta huomion vievää ei ollut. Näin ollen Goldeneyen pelillisestä laadukkuudesta huolimatta ilmaan jää aina kysymys - kuinka moni pitää pelistä sen itsensä vuoksi, ja kuinka moni siksi, että se oli Nintendo 64:llä?
Jotenkin arvelen, että tämä ei tyydytä Zoukkaa.
