Villi veikkaus, mutta toisinaan kun täällä kirjoittelen (se on, kirjoitan aiheesta X puolesta A, kun muut sanovat, että B, B se on!), niin taakka käy melko raskaaksi. Kymmenillä on varaa kysellä, naureskella, laittaa ignoreen, moittia toivottomaksi ja osoittaa, kuinka yksin oikeastaan olenkaan asiani kanssa. Ja yksinhän olen, siitä ei ole epäilystäkään, vai onko joku tosissaan eri mieltä? Niin, eli tosiaan kun aihe on itselle varsin tärkeä ja vakava, niin tämän kannattaisi epäreilussa tiimijaossa myös näkyä tekstissä, joka on sydänverellä kirjoitettu. Sydämen asialla, niin kuin sanotaan. Ei ole varaa pelleillä, jäädä makaamaan, kun rienauksilla siunattu saappaan kärki mustaa kasvoja ja ivalla maalatut kasvot virnistävät alentavasti, peukalot ovat alaspäin käännetyt. Ja niin edespäin. Kun asia on tärkeä, on aivan pakko vain suoltaa tekstiä, antaa parastaan ja näyttää, kuinka ehkä itsellä voi olla jotain opetettavaa. Että on itse tässä aiheessa edes hieman harjaantunut. Että voisi ehkä korjata vähäisimpiä epäluuloja ja väärinkäsityksiä.
Olen se potkittu rottweiler likaisessa nurkassa, ja kieleni sylkee epätoivosta myrkkyä, joka saa kyyn itkemään surkeudestaan. Jos saisin päättää, olisin kuin hymyilevä kukka Yoshi's Islandin pastellitaustalla. Yhtä hymyä, vaikka Luojaani pistettäisiin halvalla. Mutta niin epäesimerkillinen kuin olenkin, on minun suorastaan pakko tässä tilanteessa toimia kuin syntisin moukka. Te, rakkaat ihmiset, pakotitte minut tähän. Ja en enää jaksa vääntää rautakankea. Olen sanomiseni jo sanonut. Brutus; tässä makaan yksin! Tikari tai pikari...en välitä, tehkää se nopeasti!