Wile.y
Active Member
Tiedä sitten kuinka tarkasti kannattaa verrata omaa elämäänsä muihin. Ihmisillä on niin erilaiset tarpeet ja halut. Ei ainakaan minun mielestä oman elämän pitäisi olla kilpailu toisen ihmisten elämien kanssa. Pyrkii tekemään niitä asioita, joista itse tykkää ja jotka tekevät onnelliseksi. Eikä ystävällisyydessä ja kiltteydessä ole mitään vikaa - päinvastoin. Ennemmin sitä sellaisen seurustelukumppanin kanssa on, joka tällaisia piirteitä arvostaa. Niin kliseistä kuin tämä onkin, niin ehkä se oikea ei vain ole vielä sattunut kohdalle.
introvertti luonne mutta silti. Ammattikoulussa tulin hyvin juttuun tyttöjen (vai onko oikeammin naisten) kanssa. Hengailtiin porukassa, oli puheluita ja bla bla. Mutta jostain syystä olen aina vaan -se kaveripohjalle kelpaava-. En tiedä olenko liian kiltti tai tavallinen kun naiset eivät minusta kiinnostu. Olen ystävällinen ja hyvä kuuntelemaan. Mieluummin kuuntelen kun puhun. En tiedä.
Itse paljon pohdiskelin ja tuskailin tätä koko kakskymppisvuodet, koska kuten @rap tutunkuuloisesti kuvaili, itsekin hyvin kyllä tuli juttuun naisten kanssa, mutta tuntui että ne kanssakäymiset ei ikinä johtanut molemminpuoliseen kiinnostukseen. Itsekin pohdin syyksi osaltaan omaa kiltteyttäni ja varmasti oma introverttiys ja ujous välillä pisti oman toiminnan kans varovaiseksi.
Mutta loppujen lopuksi itselle suurimmat oivallukset tuli siitä, etten pysty tätä asiaa hallitsemaan ja fakta on se, että on täysin mahdollista etten tapaisi henkilöä, jonka kanssa päätyisi pitkään seurustelusuhteeseen. Ja koska olin nähnyt lähipiirissä paljon seurustelusuhteita, jotka ei mielestäni olleet tasapainossa, en nähnyt järkeä siinä määrityksessä, että mikä tahansa seurustelukumppani olisi tavoitteelinen asia.
Joten käänsin ajatukset enemmänkin oman itseni hyväksymiseen, ystävien/kavereiden/tuttujen arvostamiseen, toimimiseen omien arvojen kautta (ihmisten kunnioittaminen, kiltteys, huumori) ja mielenkiinnon kohteiden / harrastusten panostamiseen. Ajattelin asiaa siitä näkökulmasta, että jos olisin yksin seuraavat 40 vuotta, niin haluisin ajatella et ne meni hymyssä suin sen sijaan et eläisin ne harmitellen tilannetta.
Oli mukava huomata 1-2 vuoden jälkeen, että sen oman sisäisen äänen hiljalleen muuttamisen ystävällisemmäksi ja itselle vähemmän kriittiseksi oli johtanut siihen, että sisäisessä äänessä ja onnellisuudessa oli tapahtunut iso muutos. Se ei tarkoita etteikö ollut hetkiä ku tunsi itsensä yksinäiseksi tai surulliseksi, mutta oli paremmin sinut asian kanssa. Nyt 10 vuotta myöhemmin noista oivalluksista mukava huomata, että noiden ajattelumallien työstäminen loi pohjaa sille miten olen elänyt sitten kolmikymppisvuodet ja miten olen ollut sinut oman itseni kanssa.