Vastaus: Konsolipelien nykytila - hot or not?
Toi tässäkin topikissa mainittu mielikuvituksen puute on kyllä se, mikä eniten nykypeleissä tuntuu kismittävän. Kirjoitinkin vähän aiheeseen liittyen johonkin toiseen topikkiin täällä, joku saa valittaa/moderoida jos itsensä lainaaminen toisesta topikista on väärin tai hölmöä, mutta laitan tämän nyt tähän vain vähän lisäiltynä kun näkemykseni eivät ole mihinkään muuttuneet:
Pelintekijöillä on käytettävissä enemmän resursseja kuin koskaan aiemmin. Teknologia ei rajoita meitä tilanteeseen, jossa 95% peleistä ovat sitä, että pelaaja yrittää selvittää tiensä vasemmalta oikealle tai alhaalta ylös hyppien ja/tai ampuen. Teknologialla voidaan toteuttaa maailmoja, mekanismeja, ääniä ja näkyjä, joista ei osattu vielä unelmoidakaan vuosikymmeniä sitten. Orestes viittasikin tähän, en mä skidinä osannut edes kuvitella että esim. urheilupelit ois joskus sellaisia kuin ovat, jostain Skyrimeista puhumattakaan.
Tästä näkökulmasta ajatellen tuntuu suorastaan järjenvastaiselta, että peliteollisuus tuntuu saavuttaneen tietynlaisen saturaatiopisteen; että kaikki on jo tehty, ja kaikki jatkossa tulee enemmän tai vähemmän perustumaan jo aiemmin nähdylle. Ajatus tuntuu vähemmän järjenvastaiselta, kun tajuaa saman tunteen ja dilemman valloittaneen elokuvataiteen ystävät jo aikapäiviä sitten.
Mutta miistä siis on kyse? Okei, simppeli vastaus, joka tässäkin topikissa on todettu tuhat kertaa: Raha. Mutta jos nyt skipataan tämä itsestäänselvyys ja keskitytään siihen, miten riskinpakoilu näkyy videopelien sisällöissä.
Se näkyy siinä, kun jokin peli nousee uudella mallilla (”mitä jos vaihdettaisiin WWII modern warfareksi?”, ”miten ois tällä pelimekaniikka missä juostaisiin suojasta suojaan?” jne.) menestykseksi, ryöstöviljellään tätä niin maan hemmetisti.
Se näkyy siinä, että omaperäisimmätkin ja raikkaimmatkin pelisarjat saavat pikaisia ”lisää-sitä-samaa” jatko-osia lyhyen ajan sisään julkaisustaan, tai pahimmillaan vesittyvät jatko-osien myötä ihan täysin. En sano etteikö jatko-osia saisi tehdä; hyvin tehtyä, alkuperäistä peliä ratkaisevasti parantavia jatko-osia pelailee mielellään. Omissa kirjossani kuitenkin esimerkiksi Assassin’s Creed II ja sarjan myöhemmät vuosipäivitykset ovat täysin eri kamaa, mitä jatko-osien suotavuuteen tulee.
Ja taidenäkökulmasta siitä, että videopeleistä on tulossa pikkuhiljaa täysin itseensä ja/tai muihin taiteenlajeihin viittaavia. Postmoderni maailma on vihdoin viiveellä täysin läpäissyt videopelimaailmankin, jonka tuotoksista ei voi enää milteipä puhua viittaamatta muihin teoksiin. Joku voisi sanoa vastalauseeksi, että ainahan on ollut näin; varmasti pelit ovat alusta alkaen ottaneet vaikutteita leffoista tai muualta, toisaalta Link to the Pastia verrattiin aiempiin Zeldoihin ja sitten vielä Conker’s Bad Fur Day ja esim. Max Payne sisälsivät suoria elokuvaviittauksia. Näihin mainittakoon puolustukseksi se, että alkuaikoina pelien elokuvista ammentamat vaikutteet olivat ihan eri luokkaa kuin nykyiset suorat kopiot/viittaukset/”kunnianosoitukset”, jatko-osakeskustelu ei mene tämän ”pointin” alle, ja jälkimmäisissä vuosituhannen vaihteen esimerkeissä oli kyse jostain suht tuoreesta: Se kun videopelit rikkoivat tietynlaista neljättä seinää ensimäistä kertaa oli omalaatuista.
Nykyisin lista peleistä, joissa on jonkinlaisen viittaus toiseen peliin, olisi loputon. Tämän lisäksi menneen sukupolven tarinankerronnan puolelta kunnianhimoisimmat pelit kuten BioShock ja Assassin’s Creed viittasivat niin kirjallisuuteen kuin oikeaan historiaankin. Toisaalta Spec Ops: The Line ja Far Cry 3: Blood Dragon perustuivat erilaisista lähtökohdista huolimatta koko ideoiltaan kirjallisuus- ja elokuvaklassikoihin ja yhden videopeligenren kliseisiin ja näiden murtamisiin! Sitten taas Suda51-projektit ovat menettäneet tehoaan, koska miehen mm. Tarantinoa, Kojimaa, animea ja muuta yhdistellyt tyyli on jo muuttunut raikkaasta kliseeksi, siitä on tullut tyylilajinsa ja jokaista uutta teosta verrataan auttamatta vanhoihin. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Joka tapauksessa on mainittava, että tämä viimeinen pointti ei ole lähtökohtaisesti huono asia, ja olen pitänyt kaikista mainitsemistani esimerkeistä. Diggaan myös Hotline Miamista, vaikka se onkin "vain" väkivaltaista retropelaamista ah-niin-trendikkäällä-kasarikuorrutuksella. Ei haittaa, se on jotain täysin älyvapaata ja koukuttavaa. Kuitenkin täysin ”puhtaat” videopelit ovat yhä harvemmassa; vaikka Hotline Miamikin on antiikkisia videopelimekanismeja hyödyntävä peli on se tiukasti kiinni nykyajan mediakuvassa, peli ei varmasti olisi tämänkaltainen ilman viimeistään Drive-elokuvan aloittamaa nu-80's-muoti-ilmiötä.
Eli oli miten oli, kaipaisin konsolipelejä, jotka vetäisivät minulta maton alta, oli sitten kyse BioShockin maailmasta (itse pelimekaniikathan eivät olleet edes loputtoman mullistavia), Portalin pelimekaniikasta tai Journeyn anonyymistä, mutta sitäkin merkityksellisemmästä verkkopelistä. Ja tiedän toistavani itseäni ties kuinka monennessa topikissa, mutta haluaisin konsolipelejä, jotka ovat ensisijaisesti pelejä: joiden maailmat ja mekanismit ovat rakennettu pelimaailma edellä, ei elokuvia tai tv-sarjoja matkien. Vähän kuten mm. xevious on täällä sanonut, ei isojen pelien tarvitsisi nolosti kopioida aivokuolleita Hollywood-elokuvia.
