Eli tosiaan nyt tuli lennettyä ulos Omegasta, aivan järkyttävät sävärit selkäpiissä. Sanokaa mitä sanotte lopun kompaktiudesta verrattuna Mass Effectiin, toimi se aivan järkyttävän tehokkaasti. Oli aivan käsittämättömän mahtavaa huomata, miten matkalla tehty työ tuotti hedelmänsä; minulla oli tehokas alus ja täysi miehistö, joiden jokaisen lojaaliuden olin ansainnut. ME2:n lopputaistelu ei ehkä ole ihan sitä mittakaavaa, mitä raivoisa Citadelin puolustus oli, mutta toimi silti niin monella tasolla paremmin. Aivan uskomatonta menoa. Tosin kieltämättä tuli Dragon Age: Origins vähän mieleen, joskin valovuosia paremmin toteutettuna. Täydellisenä.
Tässä juuri nähdään se, miksi kaikkien jäsenien värvääminen kannatti: jokaista tarvittiin. Laitoin uskollisen ystäväni Garruksen johtamaan kakkostiimiä, kiveäkin kovemman Gruntin viemään miehistön turvaan, tekniikkaspesialisti Legionin aukaisemaan ovet ja äärimäisen voimakkaan bioticin, Samaran, suojaamaan minua Collector-parvelta.
Viimeiseen taisteluun otin kaksi tärkeintä hahmoa, Talin ja Garruksen. Heidän halusin selviävän tehtävästä, hinnalla millä hyvänsä. Pidätin hengitystä viimeisessä rynnäkössä kohti Normandya... kyllä, selvittiin!!
Pyörryttävät eeppisyyssävärit lässähtivät valitettavasti hieman, kun päästiin lopputeksteihin. Odotin Mass Effectin kaltaista, käsittämättömän kaunista rock-kappaletta, jouduin tyytymään geneeriseen sinfoniaan. En valittaisi muuten, mutta kun Mass Effectissä se musiikki oli vain niin uskomattoman hieno. Ja loppuosa teksteistä tuli vielä ilman musaakin. Todella pienestä nillitystä, mutta yllättävän essentiaaliselta kuitenkin tuntui siinä vaiheessa.
eli se on vaan lähinnä sama kuin mainoslehtiset pelien manuaalien välissä.
.