Vastaus: Max Payne 3 [PS3/X360]
Läpi pelattu ja pari tuntia testailua moninpelissä, tuomion aika.
Vanhojen Max Payne -pelien mielenmaisemaa pelissä ei ole. Tämä ei ole yllätys, mutta silti ainakin aluksi hankalaa pureskeltavaa. Dan Houserin kirjoittama monologi (kuin myös dialogi) ei ole johdonmukaista aikaisemmissa peleissä etabloidulle Maxin persoonalle. Olkoon: Max on vanhennut, viettänyt viimeiset vuotensa juomalla Kongia (jonka etikettiä jaksetaan kyllä pelissä sitten esitellä) ja suremalla surkeuttaan, mutta Max Payne 3:ssa rakennettu henkilö ei yksinkertaisesti ole uskottava aikaisempaan taustaan nähden. Henkilöiden asunnot ovat jotakuinkin samassa kunnossa, mutta yhtäläisyydet loppuvat melkein siihen: Max Payne 2:ssa esitelty henkilö ei ollut maailmaa vihaava misogynisti, vaikka olikin menettänyt jo merkittävimmän osan elämästään. Remedyn Max Payne on runoilija, joka on ajautunut väärään ammattiin; Rockstarin Payne on traumatisoitunut kehäraakki, jolle tärkeintä on löytää ympäröivästä maailmasta mahdollisimman paljon rumuutta.
Max Payne 3:n dialogi on liian maanläheistä, liian käytännöllistä: repliikit kuten "Say what you will about Americans, but we understand capitalism --" eivät sovi Maxin suuhun, vaikka tämä olisikin 10 vuotta vanhempi. Houser on selvästi epäonnistunut ymmärtämään, mikä Max Paynen mielenmaisemassa oli olennaista. Mitään merkittäviä metaforia ei kuulla, ja ne jotka kuullaan, ovat tylsiä. Unikohtauksia ei nähdä. Aikaisempi Max Payne oli viehättävä, sillä hahmo oli surullinen: kaiken menettänyt protagonisti, joka ei kuitenkaan ole hukannut kykyään tuntea. Toki Max toivoi kuolevansa, mutta kykeni myös rakastamaan ja tekemään töitä - tällöin Max oli samaistuttavissa. Houserin visio Maxista on säälittävä, äreä juoppo, eikä näin lainkaan pidettävä hahmo. Juoni ei ohimennen käsiteltynä ole mitenkään erityinen, eikä siihen saa luotua emotionaalista kosketuspintaa. Tämä on harmi, sillä juuri aikaisemmissa Max Payneissa tämä oli keskeistä.
Paynen dialogissa esitetään huomattavasti enemmän tunnetta. Maxin äänenkäyttö ja artikulaatio vaihtelevat suuresti, joka on ainakin objektiivisesti tarkasteltuna meriitti. Toimintakohtaukset ovat uskottavia, kun päähenkilö ei mutise repliikkejään samalla monotonisella paatoksella. Kuitenkin sekin tuntui olevan olennaista Maxin introvertissä karakteerissa - suureen äänen karjutut fuck-sanat eivät vain vaikuta luonnollisilta edes pelin loppuvaiheilla. Tähän liittyy toisaalta myös se, ettei Maxin artikulaatioon kuulunut koskaan erityisen amerikkalainen aksentti. Esimerkiksi repliikki "It's drive or shoot, sister, and I reckon I'll be better at the shoot'n" kuulostaa hirveältä Maxin suussa. Max ei ole amerikkalainen antisankari, vaikka Houser kyllä yrittää tehdä parhaansa leipoakseen tästä sellaisen.
Pelimekaniikka onkin sitten loppuun saakka hiottu timantti. Shootdodgessa tehdyistä pääosumista on hankalaa saada tarpeekseen, sillä aseiden tuntu yhdistettynä mahtaviin osumareaktioihin luo saumattoman toimintakokonaisuuden, josta ei tunnu saavan tarpeekseen. Bullet Timeä jaellaan minusta hieman liian karsaasti; samoin on hölmöä, että Shootdodge vie suuren osan hiekkaa tiimalasista, vaikka tämä on suoritettavissa tyhjälläkin mittarilla. Tämä ei kuitenkaan pilaa kokonaisvaltaista tuntumaa, joka on varmasti sinänsä paras tämän hetken kolmannen persoonan räiskinnöistä. Animaatiot ovat huippuluokkaa, kuin myös grafiikka. Välivideoiden paljous on kuitenkin ehdottomasti rasittavaa. Välillä ohjaus annetaan pelaajalle vain muutamaksi sekunniksi, jonka jälkeen tarinaa jatketaan jälleen. Meininkiin turtuu niin, että joskus huomaa toivovansa välivideon vain jatkuvan, jotta ei tarvitsisi käydä samaa rumbaa jälleen läpi. Tästä huolimatta Rockstarin huollellinen ote pelimekaniikkaan on jopa liikuttavan hieno. Max Payne 3 on varmasti eniten Hard Boiled -elokuvaa mukaileva sarjan peleistä. Lentokenttäkohtaus, jossa Healthin Tears paukahtaa soimaan, on yksi modernien pelien helmistä. Harmi vain, että näitä suuria toimintakohtauksia jaellaan hieman säästeliäästi; varmasti valitukset pelin vaikeudesta johtuivat juuri näistä kohtauksista, mutta ne ovat samalla ehdottomasti nautinnollisimpia.
Moninpeli toimii hyvin, jos ei oteta huomioon raivostuttavia yhteysongelmia. Pidän eniten Payne Killeristä, jossa turpaan ottamisen palkitsevat nopeat, väkivaltaiset purkaukset Max Paynena tai Passoksena. Shootdodge on hieno mekaniikka myös moninpelissä. Minua ei juuri kiinnosta pelata Max Paynea raskailla aseilla, ja olenkin kaikkein mieltynein kahta yhden käden asetta käyttävään, kevyeen akrobaattiin.