SalarymanDaishi
Active Member
Vastaus: Pelaaminen otsikoissa
Ai kun syvälle sieluun sattuu taas jo ihan lähtökohtaisesti Sata tuntia tai muutaman tunnin yhden illan elämys? Nämä ovat pelien tapauksessa samoja ääripäitä kuin leffoilla alle 90 minuuttia tai yli 150 minuuttia. Molemmat toimivat kun riittävällä taidolla toteuttaa mutta miksi ihmeessä se kultainen keskitie olisi jotenkin paha juttu? Aikaa niin maan varmasti löytyy ihan mille tahansa, kunhan se on riittävän viihdyttävää. Noissa ääripäissä tuotos kuin tuotos saa työskennellä sen viihdyttävyytensä puolustamiseen todella paljon kovemmalla panoksella kuin ihan sellainen perushyvä, peruspitkä elämys ja tuota vielä kahta raivokkaammin, jos valitsee noista ääripäistä sen lyhyemmän.
Triben blogi on kuitenkin ihan mielenkiintoista luettavaa. Kyllähän siellä kovasti sosiaalista pelaamista rummutetaan ja vähän tuntuu siltä, että kovasti yritetään löytää sitä viisasten kiveä, jolla "casual" Facebook-pelaaminen tuodaan lähelle "hardcore" pelaamispelaamista mutta saapahan nyt nähdä mihin tuo johtaa. Jotenkin tulee vähän mieleen, ettei tuollakaan oikein oteta pelaamista todellisena viihdemuotona vaan yritetään pakottaa sitä johonkin ylevämpään muottiin.
Jos poikkeuksellisen hyvä leffa tai kirja tai musiikkikappale koskettaa tai saa ajattelemaan niin miksei peli voisi tehdä sitä samaa? Miksi se tuntuu yhä olevan ilmaisumuoto, jota pitäisi jotenkin kehittää nykyistä paremmaksi tai erilaisemmaksi? Kaikkea hyvää toki Tribelle mutta jotenkin tuntuu, että ihan sinuja ei nykypäivän pelaamisen ja sen ilmaisuvoiman kanssa olla.
Edit: Täysin edelliseen liittymätöntä mutta tuplapostauksen välttämiseksi aiheeseen liittyen varsin mielenkiintoinen Eurogamer-artikkeli pelien viihdyttävyyteen liittyen. Essexin yliopistossa tutkittiin vähän joka sortin pelaajaa ja yritettiin selvittää, mikä meitä peleissä ajaa eteenpäin. Ja täytyy sanoa, että ihan mukavantuntuisia tuloksia saatiin:
Eli pelaamisessa ei niinkään paeta todellisuutta kuin juostaan jonnekin, missä omia ihanteitaan voi toteuttaa. Tiedä sitten miten yleispätevänä moista tutkimusta voi pitää mutta ainakin noita moraalisysteemejä ylläpitävien pelien kanssa on itsekin tullut huomattua, että vaihtoehtojenkin kanssa ne hyvisvalinnat vain jotenkin tuntuvat miellyttävimmiltä.
Ai kun syvälle sieluun sattuu taas jo ihan lähtökohtaisesti Sata tuntia tai muutaman tunnin yhden illan elämys? Nämä ovat pelien tapauksessa samoja ääripäitä kuin leffoilla alle 90 minuuttia tai yli 150 minuuttia. Molemmat toimivat kun riittävällä taidolla toteuttaa mutta miksi ihmeessä se kultainen keskitie olisi jotenkin paha juttu? Aikaa niin maan varmasti löytyy ihan mille tahansa, kunhan se on riittävän viihdyttävää. Noissa ääripäissä tuotos kuin tuotos saa työskennellä sen viihdyttävyytensä puolustamiseen todella paljon kovemmalla panoksella kuin ihan sellainen perushyvä, peruspitkä elämys ja tuota vielä kahta raivokkaammin, jos valitsee noista ääripäistä sen lyhyemmän.
Triben blogi on kuitenkin ihan mielenkiintoista luettavaa. Kyllähän siellä kovasti sosiaalista pelaamista rummutetaan ja vähän tuntuu siltä, että kovasti yritetään löytää sitä viisasten kiveä, jolla "casual" Facebook-pelaaminen tuodaan lähelle "hardcore" pelaamispelaamista mutta saapahan nyt nähdä mihin tuo johtaa. Jotenkin tulee vähän mieleen, ettei tuollakaan oikein oteta pelaamista todellisena viihdemuotona vaan yritetään pakottaa sitä johonkin ylevämpään muottiin.
Jos poikkeuksellisen hyvä leffa tai kirja tai musiikkikappale koskettaa tai saa ajattelemaan niin miksei peli voisi tehdä sitä samaa? Miksi se tuntuu yhä olevan ilmaisumuoto, jota pitäisi jotenkin kehittää nykyistä paremmaksi tai erilaisemmaksi? Kaikkea hyvää toki Tribelle mutta jotenkin tuntuu, että ihan sinuja ei nykypäivän pelaamisen ja sen ilmaisuvoiman kanssa olla.
Edit: Täysin edelliseen liittymätöntä mutta tuplapostauksen välttämiseksi aiheeseen liittyen varsin mielenkiintoinen Eurogamer-artikkeli pelien viihdyttävyyteen liittyen. Essexin yliopistossa tutkittiin vähän joka sortin pelaajaa ja yritettiin selvittää, mikä meitä peleissä ajaa eteenpäin. Ja täytyy sanoa, että ihan mukavantuntuisia tuloksia saatiin:
I was heartened by the findings which showed that people were not running away from themselves but running towards their ideals. They are not escaping to nowhere they are escaping to somewhere
Eli pelaamisessa ei niinkään paeta todellisuutta kuin juostaan jonnekin, missä omia ihanteitaan voi toteuttaa. Tiedä sitten miten yleispätevänä moista tutkimusta voi pitää mutta ainakin noita moraalisysteemejä ylläpitävien pelien kanssa on itsekin tullut huomattua, että vaihtoehtojenkin kanssa ne hyvisvalinnat vain jotenkin tuntuvat miellyttävimmiltä.