Retrospektiivi - pelataan vanhat pelit nykypäivän pelaajan silmin

[JC Denton]

Splinter Cell (2002)

Ah, Splinter Cell. Sam Fisher ja ikoniset pimeänäkölasit. Michael Ironsiden murahteleva basso. Siinä on yhdistelmä, joka saa aikaan nostalgista värinää.

Pelasin tämän läpi alunperin pc:llä vuonna 2003, ja äskettäin kun tuli ostettua kokonainen läjä Splinter Cell -sarjaa alesta, niin pakkohan se oli alkaa kahlaamaan näitä läpi.

Ikäisekseen peli on jopa hämmästyttävän moderni. Sam Fisher hiippailee, kiipeilee ja käyttelee kaikenlaisia vempaimia lasermikistä hämäyskameraan suhteellisen vetreästi. Ja eipä unohdeta kuuluisaa spagaattihyppyä (jota ei tosin tullut käytettyä kuin harjoitustehtävässä). Pientä iän tuomaa koordinaatio-ongelmaa on tietysti havaittavissa, mutta ei mitään kalastusvenettä keikauttavaa. Xbox One X -paranneltu grafiikkakaan ei aiheuttanut komplikaatioita kultasilmilleni, vaikka 4:3-kuvaan pitikin hetken totutella.

Se mikä ampuu peli-iloa polvilumpioihin on helvetillis-perkeleellinen vaikeustaso. En muista pitäneeni peliä erityisen vaikeana 18 vuotta sitten, mutta nykypelien pehmentämänä luonnehtisin vaikeustason olevan jossain brutaalin ja epäinhimillisen välimaastossa.

Vihollisten tekoälyttömyyttä on paikkailtu yli-ihmismäisillä aisteilla ja telepatialla. Jos erehdyt kyykyssäkään ottamaan muutaman nopeamman askeleen, niin heti on äijää seinän takaakin tulossa tutkimaan asiaa. Ja jos epäonnistut kolkkaamaan vihollisen ensimmäisellä iskulla, niin saman tien lähtee huoneessa oleville tovereille telepaattinen viesti, joka paljastaa Fisherin sijainnin. Pystyasennon voisi pelistä melkeinpä poistaa turhana.

Mutta silloin kun pelaaminen sujuu, pääsee helposti niihin entisaikojen Splinter Cell -tunnelmiin. On edelleenkin pirun hieno fiilis kaapata upseeri napakkaan kuristusotteeseen ja pakottaa retinaskanneriin. Tai kuunnella, kun Fisher kuulustelee piruparkaa tylyin sanakääntein. Harmillisesti peli ei kuitenkaan pysy varjoisalla vahvuusalueellaan, vaan muutamaan otteeseen pakottaa epäreiluihin ampumavälikohtauksiin.

Vapaata tallennusta ei ole, mutta checkpointit eivät yleensä ole tuskallisen kaukana toisistaan, ne kun on pääosin pultattu lataustaukojen yhteyteen. Toki joidenkin tarkistuspisteiden välit piti hinkata sileäksi ennen eteenpäin pääsyä. Ylpeänä kuitenkin ilmoitan, että yhtään kirosanaa ei kajahtanut ilmoille läpipeluun aikana. Korkeintaan hihittelin itsekseni kuin kajahtanut, kun tykittelin erästäkin vaikeaa kohtaa reilun tunnin. Pitäisikö siis olla huolissaan?

Se selviää seuraavassa numerossa, mutta ennen Pandora Tomorrow:ta pieni hermolepo helpompien pelien parissa lienee paikallaan.

Retrospektiivinen arvosana: Keskimäärin 3 (hyvinä hetkinä 5, huonoina 1)

Arvosteluasteikko:
5 – Klassikko silloin, klassikko nyt.
4 – Hyvä peli on hyvä.
3 – Peli on kestänyt ajanhammasta kohtuullisen hyvin, mutta muutama paikkaus voisi tehdä terää.
2 – Lapsuksia ja kummallisia suunnitteluvalintoja löytyy sieltä täältä. Ei näytä eikä kuulosta hyvältä.
1 – Aika on todellakin kullannut muistot. Älä palaa tämän pariin, ellei pettymys ole se mitä elämältäsi haluat.

 

[HideoMiyamoto]

DOOM 64

Kylläpä odotin tätä innolla kun peli näytti DOOM 1:ltä paremmilla grafiikoilla. Voi kuinka väärässä olinkaan. En pelannut peliä loppuun, mutta tarpeeksi, jotta tiedän mistä puhun ja miksi näin kävi, lisää alempana.

Ensimmäinen asia jonka huomaat heti, on se että DOOM 1 ja 2 mahtavat rokkisoundtrackit ovat poissa, ne ovat hävinneet bittiavaruuteen ja Cacodemon söi ne. Nämä on korvattu kaikennäköisillä ympäristön ääniillä. Joukossa on outoa mörinää, huutoja, lapsen itkua ja kaikennäköisiä ihmeellisiä ääniefektejä. Tämä luo peliin aivan erilaisen fiiliksen kuin kahdessa ensimmäisessä pelissä. Peli tarvitsee myös kuulokkeet pelaamiseen, pelasin alkuun tv:n kajareilla ja niillä ympäristön ääniä ei edes erota, luulin, ettei pelissä ole ollenkaan mitään musiikkia korvaavaa vaan pelkkää hiljaisuutta. Seuraava marinan aihe on heikko mötöjen suunnittelu, suurin osa perusvihuista vain näyttää surkealta tai todella typeriltä verrattuna alkuperäisiin. Tämä syö tunnelmaa vaikka ei maailman isoin asia olekaan. Vihut joita viljellään naamalle paljon, kuten pinky, imp ja cacodemon, kaikki näyttävät todella typeriltä verrattuna alkuperäisiin spriteihin.

Sitten on se kenttäsuunnittelu. Tyylin puolesta se on lähempänä DOOM 1:tä kuin 2:ta, mutta se ei koskaan saa aikaan samanlaisia vau-elämyksiä kuten alkuperäiset, vaikka sitä ei voi surkeaksi sanoakaan. Ehkä voisin sanoa, että tuo on suurimmaksi osaksi vain aika tylsä. Kuten sanoin, peli jäi kesken ja syy on yksinkertaisesti siinä että käytin quicksavea väärässä kohtaa ja lähti järki. Pistän tämän osittain kenttäsuunnittelun piikkiin, mutta osittain omaan piikkiin. Kentän lopussa oli siis ansa, jossa putsasin huoneen vihuista, jolloin lattia alkoi laskemaan ja ajattelin, että sen varassa voin mennä seuraavalle tasolle, missä tapellaan. Tallensin, mutta tämä oli kuitenkin suuri virhe. Se lattia nimittäin laski minut laavakuoppaan, josta ei päässyt pois, joten ainut keino oli joko palata kentän alkuun ja menettää aseet tai palata 3. kentän päähän, missä tein viimeksi manuaalisen tallennuksen. Pääkoppa ei enää kestänyt ja peli jää kesken ainakin toistaiseksi. Kannattaa siis tehdä manuaalisave joka kentän alkuun, jotta varalla on jokin backup, mistä ei tarvitse palata monta kenttää taaksepäin. Tässä vaiheessa olin siis pelannut 16/28 kenttää.

Äänipuoli noin musiikin puuttuessa on muutoin aika samanlainen, mutta plasmatykki pitää jostain syystä ärsyttävää surisevaa ääntä aina kun se on esillä.

Mainitaan myös kontrollit, jotka tuntuivat vähän sellaisilta leijuvilta? Tarkkoja liikkeitä on todella vaikea tehdä, kun hahmo liikkuu niin paljon kerralla, vaikka kuinka vähän yrittää painaa tattia. Tämä oli myös heikommin toteutettu kuin alkuperäisissä.

Hyvää sanottavaa....no se tuntui DOOMilta, pelasi kuin DOOM, mutta vähän tylsempi versio ja tunnelma on enemmän DOOM 3:n suuntaan kuin alkuperäiseen.

Surkea perus enemy design, ei mikään erikoinen kenttädesign ja soundtrackin kokonaan poistaminen olivat sen verran isoja muutoksia, että ei oikein toiminut samalla tavalla kuin kaksi edellistä peliä. Ei myöskään ole sellaista hinkua kokoajan palata pelin pariin kuten nyt esim. tekisi mieli kokeilla jotain miljoonista eri DOOM 1:n modeista tai pelata se läpi vaikeammalla tasolla.

Älä anna tämän silti häiritä, kuka tietää jos sinulle juuri kolahtaa tämä erilainen tyyli ja pidät tätä erinomaisena.

Retrospektiivinen arvosana: 2 (ehkä olisi ollut 3, mutta tuo kämmi kyllä alkoi kyrpimään. DOOM 1:ssä tai 2:ssa ei ollut mitään tuon kaltaista koskaan)

Arvosteluasteikko:
5 – Klassikko silloin, klassikko nyt.
4 – Hyvä peli on hyvä.
3 – Peli on kestänyt ajanhammasta kohtuullisen hyvin, mutta muutama paikkaus voisi tehdä terää.
2 – Lapsuksia ja kummallisia suunnitteluvalintoja löytyy sieltä täältä. Ei näytä eikä kuulosta hyvältä.
1 – Aika on todellakin kullannut muistot. Älä palaa tämän pariin, ellei pettymys ole se mitä elämältäsi haluat.

Maratoni jatkuu, DOOM 3 seuraavaksi.

 

[Poistettu jäsen 5945]

Ei nyt varsinaisesti ketjuun kuuluva mutta onneksi olkoon Resident Evil pelisarja! Ikää tuli mittariin tänään 25 vuotta!

 

[JC Denton]

Splinter Cell: Pandora Tomorrow (2004)

Ensimmäisen osan vaikeustaso yllätti minut housut kintuissa ja antoi raippaa niin, että posket punoittivat. Mutta tällä kertaa terästin aistieni lisäksi myös henkiset henkselini. Nyt minua ei yllätetä!

Tekoälyn superaisteja ja telepaattisesti tehtyjä hälytyksiä oli joko trimmattu karvan verran inhimillisemmäksi tai sitten koettelemukseni ykkösosan kourissa koulutti minusta Sam Fisherin kaltaisen kovanaaman. Jälkimmäinen lienee vain toiveajattelua, joten ensimmäinen vaihtoehto taitaa olla se todennäköisempi.

Vaikka tässäkin tehtävät olivat pahimmillaan pirullisia, en joutunut jyystämään checkpointien välejä sekoamispisteeseen asti, vaan suurin osa sujahti läpi kourallisella yrityksiä. Hälytykset, jotka lähtivät samalla hetkellä Fisherin kyynärpään kohdatessa terroristikonnan kallon olivat nyt enemmän poikkeus kuin sääntö. Viholliset olivat kyllä ajoittain turhauttavan tarkkakorvaisia, mutta tällä kertaa ei käynyt niin, että joka toinen tuleva uhri kääntyykin viime hetkellä tarjoamaan tulta munille.

Teknisesti ja pelimekaanisesti Pandora Tomorrow on aikalailla suoraa jatkumoa ykkös-Splinterille. Kuvasuhde on edelleen 4:3, ja grafiikkaa on jälleen siloiteltu Xbox One X -parannuksilla. Mielenkiintoisesti peliä ei löydy pc:n digipalveluista, koska varjot eivät renderöidy oikein moderneilla näytönohjaimilla, eikä virallista korjausta koskaan tehty. Epävirallinen fiksi löytyy, jos onnistuu saamaan pc-version käsiinsä.

Fisherin jo valmiiksi varsin mittavaa metkuarsenaalia on kasvatettu vislauksella, joka tosin turhan usein houkutteli paikalle yksittäisen konnan lisäksi myös kuokkavieraita kuuloetäisyydeltä. Hälytyssysteemiäkin on rukattu niin, että mekkaloinnin jälkeen hälytaso laskee, kunhan Fisher etenee jonkin aikaa aaveen lailla. Hyvä niin, sillä ykkösen tapaan rusikoidut ruumiit aiheuttavat hälytyksen jälkikäteen, ellei niitä piilota pimeään nurkkaan. Yleensä tehtävissä on myös kolmen hälytyksen raja, jonka täyttyessä työkintaat nakataan nurkkaan. Poikkeuksena tehtävät, joissa ei saa jäädä kiikkiin kertaakaan. Vastavuoroisesti joissain tilanteissa Fisherin sallitaan operoivan Fifth Freedom -mandaatilla, jolloin kaikki keinot ovat sallittuja eikä hälytyksistä tarvitse välittää.

Suoranaisia räiskintäkohtauksia ei ykkösestä poiketen ollut, ja muutenkin meno oli pykälää inhimillisempää, minkä takia Samin saappaissa oli nyt hauskempi hiippailla. Siksipä Pandora Tomorrow muistuttikin ykkösosaa enemmän sitä nostalgista Splinter Celliä, mikä on minun muistilokeroihini tallentunut.

Seuraavaksi pelilautaselle hiipii todellista herkkua, sillä vuorossa on koko sarjan huippukohtiin kuuluva Chaos Theory.

Retrospektiivinen arvosana: 4

Arvosteluasteikko:
5 – Klassikko silloin, klassikko nyt.
4 – Hyvä peli on hyvä.
3 – Peli on kestänyt ajanhammasta kohtuullisen hyvin, mutta muutama paikkaus voisi tehdä terää.
2 – Lapsuksia ja kummallisia suunnitteluvalintoja löytyy sieltä täältä. Ei näytä eikä kuulosta hyvältä.
1 – Aika on todellakin kullannut muistot. Älä palaa tämän pariin, ellei pettymys ole se mitä elämältäsi haluat.

 

[Eliminaattori]

Retrospektiivin vuoro, johon pureudun KonsoliFINin blogissa. Pelinä C64:n Fist II – The Legend Continues. Hyvät muistot saivat palaamaan pelin pariin vielä kerran.

Retrospektiivinen arvosana: 4

Arvosteluasteikko:
5 – Klassikko silloin, klassikko nyt.
4 – Hyvä peli on hyvä.
3 – Peli on kestänyt ajanhammasta kohtuullisen hyvin, mutta muutama paikkaus voisi tehdä terää.
2 – Lapsuksia ja kummallisia suunnitteluvalintoja löytyy sieltä täältä. Ei näytä eikä kuulosta hyvältä.
1 – Aika on todellakin kullannut muistot. Älä palaa tämän pariin, ellei pettymys ole se mitä elämältäsi haluat.

 

[JC Denton]

Splinter Cell: Chaos Theory (2005)

Kiina ja Pohjois-Korea ovat käärmeissään Japanille sen informaatiosodankäyntiin erikoistuneiden I-SDF-joukkojen perustamisesta. Sitten USA sotkeutuu samaan soppaan, eikä kriiseiltä voida välttyä. Sam Fisher lähetetään selvittämään kuka teki mitä, kenelle ja miksi. Vai tekikö sittenkään?

Siinä missä kaksi ensimmäistä Splinter Celliä työstettiin selkeästi samalla sapluunalla, Chaos Theoryn kohdalla muotti meni uusiksi ja sarjaa lähdettiin kehittämään kovalla kädellä.

Third Echelon on tainnut saada korotuksen vuotuiseen budjettiinsa, sillä Sam on saanut vyölleen veitsen. Sen lisäksi, että sen voi survaista brutaalisti vastustajan vatsaonteloon, sillä viipaloi kätevästi myös viholliskurkut. Eikä siinä vielä kaikki. Puukolla voi puhkoa näppärästi myös muuta omaisuutta, kuten valoille virtaa antavan generaattorin tankin tai teltan takaseinän Fisherin veistäessä siihen varauloskäynnin.

Pistooliinkin on pultattu uusi ihmelaite, OCP (Optically Channeled Potentiator). Sillä voi sammuttaa sähkölaitteita, kuten lamppuja tai kameroita, mutta vain hetkeksi. Valonlähteet voi edelleen ampuakin, jos haluaa pysyvää pimeyttä. Aiemmissa osissa kameratkin pystyi pistämään päreiksi ellei niitä oltu paketoitu panssarikuoriin, mutta nyt niissä lienee luodinkestävä lakkapinta tai jokin muu järjenvastainen juttu, jonka avulla pelaajaa paimennetaan ovelasti OCP:n käyttäjäksi. Siitä merkitsen selkeän miinuksen muistivihkooni.

Tuttu tiirikointi on saanut seurakseen yhtä helpon hakkeroinnin, jossa yritetään napsia oikeat numerot rajoitetun ajan puitteissa. Enää ei ole pakko onkia ovikoodeja onnettomilta uhreilta tai tietokoneilta, eikä tehtävää voi tunaroida tyrmäämällä sen ainoan upseerin, jonka kultasilmät retinaskanneri kelpuuttaa.

Myös Sam itse on saanut uusia keinoja konnien kurittamiseen. Katossa kulkevissa putkissa pää alaspäin roikkuen voi puristaa pahista pillistä tai napsauttaa tältä niskat kuin kanalta. Vihollisen voi yllättää alapuoleltakin, esimerkiksi parvekkeella partioivan piruparan voi palauttaa pikavauhtia maanpinnalle.

Kolmen hälytyksen keinotekoinen raja on raivattu pois, Fisherin ja Lambertin välisessä dialogissa väännetään tästä vähän vitsiäkin. Nyt hälytyskellojen kilistessä viholliset valpastuvat ja tulittavat entistä herkemmin tunkeilijan täyteen reikiä, mutta missio ei mene hälyjen määrästä munilleen. Edes kiireessä kehnosti piilotetut ruumiit eivät enää aiheuta automaattihälytystä jälkikäteen, vaan partion pitää kompuroida niihin omin koivin.

Tehtävät eivät ole enää putken läpi pusertumista, vaan niitä on laajennettu leveyden lisäksi myös mukavasti muihin suuntiin. Niistä löytyy ilmastointikanavia ja vastaavia vaihtoehtoisia reittejä sekä vapaaehtoisia tehtävätavoitteita. Kaiken kaikkiaan kenttäsuunnittelu on kiitettävää. Lataustaukoja ei lyödä naamalle enää kesken kentän, ja sitä myöten checkpoint-systeemikin on viskattu vesilinnuille. Nyt pelaajalle on annettu vapaus tallentaa tarpeettoman tiuhaan tai aina silloin kun sattuu muistamaan.

Grafiikkaan on taas kerran tiristetty lisää tarkkuutta Xbox One X -parannuksilla, ja pelivanhus näyttää vieläkin varsin hyvältä ikäisekseen. Kuvasuhde on outo ei-ihan-laajakuva, jossa molemmille reunoille jää pienet siivut surureunaa, mutta mieluummin tätä katsoo kuin kapeaa 4:3-kuvaa.

Chaos Theoryssä on hengästyttävän paljon hyviä uudistuksia, jotka tekevät sen pelaamisesta puhdasta parhautta. Kahden ensimmäisen osan ollessa tuoreessa muistissa kontrasti kolmoseen ei jää epäselväksi. Ei siis ole suinkaan sattumaa, että Kaaosteoria on kammennut itsensä klassikoksi.

Retrospektiivinen arvosana: 5

Arvosteluasteikko:
5 – Klassikko silloin, klassikko nyt.
4 – Hyvä peli on hyvä.
3 – Peli on kestänyt ajanhammasta kohtuullisen hyvin, mutta muutama paikkaus voisi tehdä terää.
2 – Lapsuksia ja kummallisia suunnitteluvalintoja löytyy sieltä täältä. Ei näytä eikä kuulosta hyvältä.
1 – Aika on todellakin kullannut muistot. Älä palaa tämän pariin, ellei pettymys ole se mitä elämältäsi haluat.

 

[Bugiranne90]

Fifa Football 2005 (2004)

Perinteinen Fifa-futispelisarjan kausipäivitys uusine pelaajineen ja joukkueineen. Uutena liigana Meksikon liiga. Arcade- ja simulattiomaisemman futiksen välimaastoon menevä peli. Vapaapotkujen antaminen tehty helpoksi tähtäinkuviolla, pallon kierteen lisäys vaikuttaa potkumittarin täyttymiseen. Mitä hitaampi, sen suurempi onnistumisalue, joka näytetään vihreällä värillä.

Kulmapotkuissa sama helppous, esivalittu kuvio, pelaajan valinta napista ja juoksu valittuun kohtaan. Hyvin ajotetulla puskulla verkot heiluu. Ensikosketus-ominaisuudella tilan tekeminen pallon vastaanottotilanteessa antaa etua hyökkätessä. Oikean tatin heilautus ja läpiajossa ollaan. Kikatkin onnistuvat samalla systeemillä.

Pallottoman pelaajan ohjaamiseen tarkoitettu off the ball-toiminto on puolestaan kankea, vaikka sillä voi jopa komean volleymaalin tehdä. Myös taktiikan vaihtaminen on hankalaa, kun tarvitaan L1-painiketta.

Pelimoodeissa tärkein eli uramoodi on pidennetty 15 kauteen ja simuloitavaan matsiin voi hypätä, jos haluat nostaa ryhmäsi tappiosta voittoon. Yksittäisten turnauksien lisäksi voit luoda oman kilpailun, mikä kasvattaa uudelleenpeluuarvoa. Oman pelaajan luominen toimii samalla, NHL-peleistä tutulla kaavalla.

Graafisesti peli on siedettävä. Supertähdet näyttävät esikuviltaan, mutta joukossa on myös epäonnisumisia. Peliasut ihan ok, vaikka tekstuurit ovatkin isoja. Äänimaailmaltaan Fifa onnistuu. Fanien kannatuslaulut toimivat, suurseurojen laulut äänitetty aidoimmilleen. Selostus alkaa toistamaan hyvin pian. Lisenssioitu musiikki on brittipoppipainotteista, vaikka mukaan on sujahtanut rokahtavampikin kipale.

Retrospektiivinen arvosana: 4

Arvosteluasteikko:
5 – Klassikko silloin, klassikko nyt.
4 – Hyvä peli on hyvä.
3 – Peli on kestänyt ajanhammasta kohtuullisen hyvin, mutta muutama paikkaus voisi tehdä terää.
2 – Lapsuksia ja kummallisia suunnitteluvalintoja löytyy sieltä täältä. Ei näytä eikä kuulosta hyvältä.
1 – Aika on todellakin kullannut muistot. Älä palaa tämän pariin, ellei pettymys ole se mitä elämältäsi haluat.

 

[JC Denton]

Splinter Cell: Double Agent (2006)

Yksi Double Agentin mielenkiintoisimmista piirteistä lienee se, että pelistä ilmestyi kaksi erilaista versiota. Mikäpä onkaan osuvampaa kuin se, että Kaksoisagentti on pelinäkin kaksikasvoinen.

Ensimmäisestä Splinter Cellistä sekä Chaos Theorystä tuttu Ubisoft Montreal kehitti Xboxille, PS2:lle, GameCubelle ja Wiille oman versionsa Double Agentista, ja Pandora Tomorrow:n kehittäneet Ubisoft Milan ja Ubisoft Shanghai olivat puolestaan vastuussa pelin Xbox 360-, PS3- ja Windows -versiosta. Hykerryttävän hienona asiana molemmat ovat pelattavissa Xbox Onella ja Series S|X:llä, vieläpä Xbox One X -paranneltuina painoksina.

Molemmissa versioissa premissi pysyy samana, ja se on pääteltävissä pelin nimestäkin. Dramaattisen alkuhässäkän jälkeen Sam Fisher soluttautuu USA:ssa operoivaan JBA-terroristiorganisaatioon myyräntyötä tekemään. Työnkuvaan kuuluu toimiminen NOC-agenttina (non-official cover), joten hommia pitää paiskia sekä JBA:n että NSA:n piikkiin. On sanomattakin selvää, että molemmilla osapuolilla on oma agendansa eikä liene yllätys, että liikaa jompaan kumpaan rooliin heittäytymällä hiihtää helposti suksensa ristiin toisen tahon kanssa. Se, missä sävelissä peli päättyy riippuu tehtävien aikana tehdyistä valinnoista.

Vaikka molemmissa seikkaillaan samoissa maisemissa (joskin hieman eri järjestyksessä), versiot versovat sen verran eri suuntiin sekä juoneltaan että tehtäviltään, että niitä voi pitää eri peleinä.

Vanhan sukupolven versio (Xbox, PS2, GameCube, Wii)

Ubisoft Montreal jatkaa vahvasti Chaos Theoryn jalanjäljissä. Fisherillä on kaikki tutut temput takataskussaan ja mekaniikoiltaan peli on pitkälti Kaaosteorian kaksoisveli, mutta erojakin löytyy. Uutta on pomminpurku, jossa piuhat pistetään poikki oikeassa järjestyksessä pimeänäkölasien EMF-moodin (Electromagnetic Field) avustuksella. Hakkerointi on puolestaan muutettu vanhasta numeroiden napsimisesta hieman hankalampaan aaltomuotojen mätsäykseen. Tehtävätkin ovat aavistuksen vaikeampia, pimeys ei tunnu enää antavan suojaa valvontakameroita vastaan (IR-sensori lienee vakiovaruste) ja tekoälyn toimintaakin on taas vaihteeksi hieman yliviritetty. Siinä missä Chaos Theory oli hiippailunautintoa ilman itkua ja hampaiden kiristystä, Double Agentissa nautinto vaihtuu välillä save/load-sambaksi.

Pelin suola sekä suurin ero edeltäjään on kuitenkin kaksoisagenttina toimiminen. NSA ja JBA antavat Fisherille omat tehtävätavoitteensa, joista osa on tietysti täysin ristiriidassa keskenään. Silloin Sam pääsee päättämään kummalle kumartaa ja kumpi saa haistella hikistä housuntakamusta. Hieman hölmösti nekin sivutavoitteet, joista toisen tahon ei edes pitäisi olla perillä - kuten vaikkapa laivan matkustajamanifestin etsiminen NSA:lle - aiheuttavat luottamuksen menetystä vastapuolella. Se johtuu simppelisti siitä, että luottamus on esitetty yhdellä palkilla, jonka ääripäissä osapuolet majailevat, ja jokainen suoritettu tavoite väräyttää viisaria suuntaan tai toiseen. Jos luottamusmittari pärähtää toiseen päähän, saa epäilevältä osapuolelta ylimääräisen nakkihomman luottamuksen palauttamiseksi. Se voi olla vaikkapa tietyn tietokoneen hakkeroiminen tai pakkopiipahdus pomon puheille.

Kun faktat ja fiilikset summataan, voi vanhan sukupolven version todeta olevan edelleen ehtaa Splinter Celliä. Pienet notkahdukset ovat vain rikkana rokassa. Vaikka Double Agent jääkin vähän joka osa-alueella edeltäjästään, luoviminen kaksoisagenttina kahden karikon välillä pitää pelin mielenkiintoisena ja nostaa sen sarjan parhaiden joukkoon.

4+ / 5

Uuden sukupolven versio (Xbox 360, PS3, Windows)

Uusi konsolisukupolvi uudisti tietysti myös Splinter Cellin. Graafisesti peli ottaa reippaan askeleen eteenpäin, mutta samalla kamera on survottu liian lähelle Samin selkää. Tämä korostuu etenkin ahtaissa tiloissa, jolloin päähenkilön posteriööri on vaarassa aiheuttaa auringonpimennyksen. Miinuspiste menee myös Microsoftille pelin Xbox One X -parannusten toteutuksesta, jossa resoluutiota on sokeasti nostettu tarkistamatta miten peli pyörii. Ja eihän se pyöri edes Series X:llä, vaan tuloksena on töksähtelyä tuon tuostakin. Ratkaisuna on joko parannusten poistaminen käytöstä, jolloin tarjolla on originaalia 720p-puuroa, tai pelin pakottaminen 1080p-tilaan täppäämällä "Allow 4K" pois konsolin asetuksista. Päädyin jälkimmäiseen, jolla peli pyörii pätkimättä näyttäen edelleen suhteellisen skarpilta.

Sam on edelleen sama vanha, Hackmanin paistinpannuakin kovanaamaisempi kaveri. Eikä se naama näytä yhtä nahistuneelta kuin vanhan sukupolven versiossa. Hiippailun hiljaisuusmittari on heitetty roskiin, ja varjoissa piileskelyä osoittanut indikaattori on nyt integroitu Samin selkämykseen. Vihreä valo hyvä, keltainen paha. Välimuotoja ei tunneta. Mukana on myös vasemmalla hartianapilla esiin pullahtava minikartta, josta voi vakoilla vihollisten liikkeitä. Pimeänäkölasejakin on pitänyt mennä päivittämään. Vanha viherrys on nyt korvattu surkealla crt-tyylisellä juovaefektillä, joka kaiken lisäksi kakkii grafiikan tarkkuuden päälle. Muut tutut työvälineet ovat pitkälti pelastuneet pakkopäivityksiltä.

Itse peli on edelleen tuttua Splinter Celliä, vaikka varjoja tuntuukin olevan entistä vähemmän tarjolla. Onpa joukossa jopa keskellä kirkasta päivää suoritettava tehtävä. Osa tehtävistä tapahtuu JBA:n päämajassa, jossa Fisherin on hanttihommien lisäksi livahdettava myös myyräntöihin terroristien pään menoksi. Tällöin kiusana on kuumotusta aiheuttava aikaraja, jonka puitteissa pakolliset hommat on hoidettava. Nopeimmille löytyy lisäksi nippu vapaaehtoisia tavoitteita. Vaikka aikaraja ei olekaan epäreilu, koko tehtävän ajan tiimalasissa juoksevat jyvät aiheuttavat aina ylimääräistä tykytystä.

Luottamuspalkkeja löytyy tästä versiosta kaksin kappalein, NSA:lle ja JBA:lle molemmille omansa. Jos kumpi tahansa palkki napsahtaa nollaan, se on game over, mutta siitä ei ole normaalisti pelaamalla pelkoa. Vaikka kahden palkin ratkaisu on periaatteessa järkevämpi, se ei välittänyt kunnolla tunnetta kahden tahon välissä tasapainoilusta. Toki tehtävissä tulee eteen muutamia pakotettuja puolen valintoja, joiden perusteella pelin loppukin määräytyy. Parhaan lopun saavuttaminen palkitaan muutaman minuutin mittaisella bonustehtävällä, joka sekin on aikarajan alainen.

Lopputuloksena tätäkään versiota ei voi pitää epäonnistuneena, huolimatta joistakin kyseenalaisista ratkaisuista. Alituisena riesana olevat aikarajat aiheuttivat kuitenkin turhan paljon painetta pelatessa. Onhan sarjan monessa muussakin osassa ollut joitain aikarajoja, muttei kuitenkaan koko tehtävän mittaisia. Ja näitä tehtäviä on kolmasosa koko pelin missioista. Siihen päälle vielä muutamat muut aikarajat erinäisistä tehtäväosioista, niin eipä ihme, että läpipeluun päätteeksi hurraa-huutojen sijasta pääsikin helpotuksen huokaus.

Onko pelisarjan huippu jo takana, alkaako tästä alamäki? Se selviää seuraavassa num... Ai niin, nyt ollaan retrokeskustelussa ja kaikki tämä on jo muinaishistoriaa.

3+ / 5

 

[JC Denton]

Jatketaanpa pitkästä aikaa turinointia Splinter Cellistä

----

Splinter Cell: Conviction (2010)

The Sam Fisher you knew is dead.

Vaikka näillä Convictionin alussa lausutuilla sanoilla ei sitä tarkoitetakaan, ne voisi yhtä hyvin tulkita tarkoittamaan pelisarjan kuolemaa, ainakin sen perinteisessä muodossa. Tai positiivisemmin ilmaistuna uudelleensyntymää.

Ainakin Sam on syntynyt uudelleen nuorta Alec Baldwinia muistuttavana alfauroksena. Ääni on sentään Michael Ironsiden tuttua murinaa, se vain tulee väärän näköisestä naamasta. Juoni on jatkumoa edellisestä, tosin siinäkin lähtökohdaksi on otettu yksi Double Agentin valinnoista, jota en usko monenkaan pelaajan tehneen. Peli muistuttaa Irak-takautumineen, takaa-ajoineen ja vihollisten merkkaus/teloitus-mekanismeineen enemmän toimintaelokuvaa kuin tuttua Splinter Celliä.

Hiiviskelyä ei ole onneksi unohdettu. Toimivana tehokeinona pimeässä piileskelyä korostetaan mustavalkoiseksi muuttuvalla grafiikalla. Piilossa pysyttely on kuitenkin välillä vaikeaa, ja silloin suoraan toimintaan turvautuminen on huomattavasti helpompi vaihtoehto. Vasemmalla liipaisimella aktivoitava suojamekanismi tulee tarpeeseen, käytti kumpaa taktiikkaa tahansa. Napin painalluksella tapahtuvaa merkattujen vihollisten automaattiteloitusta ei voi sentään spämmätä mielin määrin, vaan se pitää joka kerta "ladata" käsikähmäkaadolla.

Vapaa tallennus sekä ruumiiden raahaus pois päivänvalosta on päätetty uudistusmylläkässä unohtaa. Uutena jippona tehtävätavoitteet ja radiokeskusteluille substanssia antavat videonpätkät on projisoitu suoraan pelimaailmaan. Se on oikeastaan ihan hieno oivallus, mutta sinne heitetään liikaa turhaakin tauhkaa. En minä esimerkiksi kaipaa seinälle isoa ANGER-tekstiä Samin suuttuessa.

Juonenkäänteistä johtuen varustetaso on vain varjo entisestään. Aseiden ja muutaman erilaisen kranaattityypin lisäksi löytyy kaukolaukaistava miina, kannettava EMP-laite sekä tuttu Sticky Camera. Pimeänäkölasit ovat vaihtuneet kaikuluotaustekniikkaa käyttäviksi kikkalaseiksi (Sonar Goggles), jotka saa käyttöönsä vasta pelin puolivälin jälkeen. Eikä niillä edes näe pimeässä, vaan kaikuluotauspulssi paljastaa vihollisten sijainnin seinien läpi ja näyttää ne valkoisina valomöykkyinä. Aseet (pistooli + yksi isompi ase) valitaan harvakseltaan eteen tulevista aselaatikoista, joissa niitä voi myös päivittää erilaisilla tähtäimillä, panostyypeillä ja äänenvaimentimilla. Päivityksiä on vain kolme per ase ja ne maksetaan tehtävien aikana ansaituilla pisteillä.

Sitten itkuvirrestä iloisempiin asioihin. Xbox One X -paranneltu grafiikka on vallan upeaa ja sitä kelpaa mulkoilla kultaisemmillakin silmämunilla. Peli pääsee nyt kunnolla oikeuksiinsa, kun alkuperäisen 1024x576-pikselimössön sijasta resoluutio on mukavat 3072x1728. Kunhan sarjan uudelleensyntymän aiheuttaman trauman yli pääsee, on helppo huomata ettei kyseessä olekaan yhtään paskempi peli. Varjoissa vaaniminen yhdistettynä pelisarjalle epätyypillisen brutaaliin toimintaan onnistuivat lopulta voittamaan minut puolelleen. Myös saumattomat, pelimoottorilla toteutetut välivideot olivat varsin vakuuttavia. Vaikka olenkin perinteisten Splinter Cellien ystävä, huomasin nauttivani Convictionista lähes luvattoman paljon. Huomattavasti enemmän kuin ensimmäisellä pelikerralla vuosikymmen sitten.

Lopputekstien aikana kannattaa muuten pitää korvat auki, niin pääsee kuulemaan Fisherin vanhan sotakaverin ja välivideoissa kertojana toimivan Victor Costen hauskan pikku tarinan, jossa Samille tultiin kaupittelemaan Kaakkois-Aasian baarissa elefanttia. Tämä tarina ja Samin kommentit siihen saivat pelin päätteeksi hymyn huulille.

Retrospektiivinen arvosana: 4- / 5

 

[pelle]

Tuli ostettua pleikkarille tarjouksesta vitosella se disney afternoon collection ja paikattua iso aukko peli sivistyksessä pelaamalla chip 'n' dale rescue rangers viimein läpi.
Tuo kiinnosti jo silloin lapsena, mutta ei silloin voinut tuosta vaan lompsia kauppaan ja ostaa sitä mitä haluaa toisin kuin nyt joten pelaamatta se jäi.
Toisaalta tuo olisi saattanut olla myös aika karvas pettymys täyteen hintaan ostettuna sillä vaikka peli oli oikeasti hyvä niin se taisi kestää ehkä 30 minsaa.

Ohjaus oli kyllä erittäin napakka ja kenttä design enimmäkseen kunnossa.
Piikeissä oli kyllä kohtuu paskat hitboxit sillä pelin mielestä mä osuin niihin vaikka en ollut lähelläkään enkä tarkoita siis niiden yli hyppäämistä vaan lähelle kävelyä.
Samaa ongelmaa oli myös viimeisen kentän lisko vihollisten kanssa jotka heittää sua hatulla ja jos menet matalaksi niin se hattu lentää melkein pään verran sun yli, mutta osuu silti.

Peli ei myöskään näytä missään jäljellä olevien elämien määrää ja koska mitään ohjekirjaa ei ole niin mulla ei ole mitään tietoa mikä vaikka niiden kerättävien "kukkalaatikoiden" pointti on kun peli ei mitään pisteitäkään laske.
Samoin jonkun P pullon keräämällä kestävyyden yläpuolelle tuli P kirjain eikä mulla ole mitään tietoa mitä sekään tarkoitti.
Ei pitäisi olla iso vaiva skannata ne ohjekirjat näihin retro kokoelmiin mukaan jotta tuollaiset perusasiat ei jäisi pimentoon tai googlauksen varaan.

Myös darkwing duck tuli pikaisesti testattua ja sen kontrollit tuntui jo liian tönköiltä. Ducktales 2 sentään vaikutti ihan hyvältä joten sitä pelaan myöhemmin oikein kunnolla ja toki myös chip 'n' dale 2 täytyy testata myös.
Siitä myös plussaa, että kaikkien pelien soundtrackit on tarjolla ja se soitin osaa myös automaattisesti vaihtaa seuraavaan biisiin.
Luulisi homman toimivan noin aina, mutta valitettavasti tuo on kohtuu harvinaista ja esim megaman kokoelmissa täytyy itse vaihtaa biisiä.

 

[pelle]

Tänään tuli pelattua vielä ducktales 2 ja chip 'n' dale: rescue rangers 2.

Rescue rangers oli myös ihan perus hyvä ja senkin kanssa täytyy antaa plussaa todella napakoista kontrolleista. Hahmot reagoi kaikkeen välittömästi ja monessa uudemmassakin tasoloikassa on heikompi ohjattavuus mitä tässä.
Miinuksena kenttien visuaalinen puoli sillä ykköseen verrattuna tässä oli paljon vaikeampi erottaa mikä on vaan taustalla ja minkä päälle voi hypätä.

Lapsena kokematta jäänyt Ducktales 2 oli sitten jo erittäin hyvä sillä nyt Roopen kävelykeppiin saa Pelleltä ( ) uusia päivityksiä joiden avulla voi rikkoa ja liikutella painavampia tavaroita.
Myös ohjattavuus on parempi sillä pogo jump tehdään ihan vaan neliötä ilmassa painamalla, kun taas ykkösessä täytyy myös painaa alaspäin.
Tuo kuulostaa todella pieneltä asialta, mutta kun tämän jälkeen hyppäsi ykköseen niin sen pelaaminen tuntui paljon huonommalta.
Ykkösessä spawnaa myös viholliset paljon herkemmin uudestaan.

Myös kaikkien pelien soundtrackit tuli kuunneltua läpi joten kyllä tämä vitosella varsin mainio paketti on vaikka darkwing ja talespin ei iskekään.

Myös sega megadrive kokoelmaa tuli pelattua joitakin kuukausia sitten lisää ja vectormanille täytyy antaa kehut.
Tuo saa paljon haukkuja vaikeutensa takia, mutta easylla se on varsin mainio ja menevä räiskintä ja vaikka lopussa tulikin käytettyä rewindia useamman kerran niin teini-ikäinen minä olisi pelannut tuota ihan innoissaan uudestaan ja uudestaan sillä jaksoinhan mä tuolloin pelata battletoadsiakin niin paljon, että lopariin asti pääsin ja jos mulla olisi ollut edes yksi elämä enemmän niin olisin aika varmasti päässyt sen myös läpi.

Vectormanin animaatiot näyttää myös pirun hyvältä edelleen.

 

[Murdoc]

Splinter Cell: Chaos Theory (2005)

Kiina ja Pohjois-Korea ovat käärmeissään Japanille sen informaatiosodankäyntiin erikoistuneiden I-SDF-joukkojen perustamisesta. Sitten USA sotkeutuu samaan soppaan, eikä kriiseiltä voida välttyä. Sam Fisher lähetetään selvittämään kuka teki mitä, kenelle ja miksi. Vai tekikö sittenkään?

Siinä missä kaksi ensimmäistä Splinter Celliä työstettiin selkeästi samalla sapluunalla, Chaos Theoryn kohdalla muotti meni uusiksi ja sarjaa lähdettiin kehittämään kovalla kädellä.

Third Echelon on tainnut saada korotuksen vuotuiseen budjettiinsa, sillä Sam on saanut vyölleen veitsen. Sen lisäksi, että sen voi survaista brutaalisti vastustajan vatsaonteloon, sillä viipaloi kätevästi myös viholliskurkut. Eikä siinä vielä kaikki. Puukolla voi puhkoa näppärästi myös muuta omaisuutta, kuten valoille virtaa antavan generaattorin tankin tai teltan takaseinän Fisherin veistäessä siihen varauloskäynnin.

Pistooliinkin on pultattu uusi ihmelaite, OCP (Optically Channeled Potentiator). Sillä voi sammuttaa sähkölaitteita, kuten lamppuja tai kameroita, mutta vain hetkeksi. Valonlähteet voi edelleen ampuakin, jos haluaa pysyvää pimeyttä. Aiemmissa osissa kameratkin pystyi pistämään päreiksi ellei niitä oltu paketoitu panssarikuoriin, mutta nyt niissä lienee luodinkestävä lakkapinta tai jokin muu järjenvastainen juttu, jonka avulla pelaajaa paimennetaan ovelasti OCP:n käyttäjäksi. Siitä merkitsen selkeän miinuksen muistivihkooni.

Tuttu tiirikointi on saanut seurakseen yhtä helpon hakkeroinnin, jossa yritetään napsia oikeat numerot rajoitetun ajan puitteissa. Enää ei ole pakko onkia ovikoodeja onnettomilta uhreilta tai tietokoneilta, eikä tehtävää voi tunaroida tyrmäämällä sen ainoan upseerin, jonka kultasilmät retinaskanneri kelpuuttaa.

Myös Sam itse on saanut uusia keinoja konnien kurittamiseen. Katossa kulkevissa putkissa pää alaspäin roikkuen voi puristaa pahista pillistä tai napsauttaa tältä niskat kuin kanalta. Vihollisen voi yllättää alapuoleltakin, esimerkiksi parvekkeella partioivan piruparan voi palauttaa pikavauhtia maanpinnalle.

Kolmen hälytyksen keinotekoinen raja on raivattu pois, Fisherin ja Lambertin välisessä dialogissa väännetään tästä vähän vitsiäkin. Nyt hälytyskellojen kilistessä viholliset valpastuvat ja tulittavat entistä herkemmin tunkeilijan täyteen reikiä, mutta missio ei mene hälyjen määrästä munilleen. Edes kiireessä kehnosti piilotetut ruumiit eivät enää aiheuta automaattihälytystä jälkikäteen, vaan partion pitää kompuroida niihin omin koivin.

Tehtävät eivät ole enää putken läpi pusertumista, vaan niitä on laajennettu leveyden lisäksi myös mukavasti muihin suuntiin. Niistä löytyy ilmastointikanavia ja vastaavia vaihtoehtoisia reittejä sekä vapaaehtoisia tehtävätavoitteita. Kaiken kaikkiaan kenttäsuunnittelu on kiitettävää. Lataustaukoja ei lyödä naamalle enää kesken kentän, ja sitä myöten checkpoint-systeemikin on viskattu vesilinnuille. Nyt pelaajalle on annettu vapaus tallentaa tarpeettoman tiuhaan tai aina silloin kun sattuu muistamaan.

Grafiikkaan on taas kerran tiristetty lisää tarkkuutta Xbox One X -parannuksilla, ja pelivanhus näyttää vieläkin varsin hyvältä ikäisekseen. Kuvasuhde on outo ei-ihan-laajakuva, jossa molemmille reunoille jää pienet siivut surureunaa, mutta mieluummin tätä katsoo kuin kapeaa 4:3-kuvaa.

Chaos Theoryssä on hengästyttävän paljon hyviä uudistuksia, jotka tekevät sen pelaamisesta puhdasta parhautta. Kahden ensimmäisen osan ollessa tuoreessa muistissa kontrasti kolmoseen ei jää epäselväksi. Ei siis ole suinkaan sattumaa, että Kaaosteoria on kammennut itsensä klassikoksi.

Retrospektiivinen arvosana: 5

Arvosteluasteikko:
5 – Klassikko silloin, klassikko nyt.
4 – Hyvä peli on hyvä.
3 – Peli on kestänyt ajanhammasta kohtuullisen hyvin, mutta muutama paikkaus voisi tehdä terää.
2 – Lapsuksia ja kummallisia suunnitteluvalintoja löytyy sieltä täältä. Ei näytä eikä kuulosta hyvältä.
1 – Aika on todellakin kullannut muistot. Älä palaa tämän pariin, ellei pettymys ole se mitä elämältäsi haluat.

Hyvä kirjoitus! Ihan tuli tätä lukiessa fiilis, että pitäisi itsekin pelata tämä uudelleen läpi XSX:llä. Menikö kuinka kauan pelin läpäisyyn?

 

[JC Denton]

Hyvä kirjoitus! Ihan tuli tätä lukiessa fiilis, että pitäisi itsekin pelata tämä uudelleen läpi XSX:llä. Menikö kuinka kauan pelin läpäisyyn?

Kiitos . 17 tuntia siinä vierähti. Tuolta voi katsella statistiikkaa vähän isommalla otannalla:

How long is Tom Clancy's Splinter Cell: Chaos Theory? | HowLongToBeat

How long is Tom Clancy's Splinter Cell: Chaos Theory? HowLongToBeat has the answer. Create a backlog, submit your game times and compete with your friends!

howlongtobeat.com

 

[Murdoc]

Kiitos . 17 tuntia siinä vierähti. Tuolta voi katsella statistiikkaa vähän isommalla otannalla:

How long is Tom Clancy's Splinter Cell: Chaos Theory? | HowLongToBeat

How long is Tom Clancy's Splinter Cell: Chaos Theory? HowLongToBeat has the answer. Create a backlog, submit your game times and compete with your friends!

howlongtobeat.com

Oho, siinähän on vielä ihan hyvin pelattavaakin. Ajattelin, että joku 6-8h olis pitkä. Pitääpä melkeen ottaa työn alle, kun tuli tuossa jokin aika takaperin ostettua diginä nuo kaikki SC pelit boksille alesta.

 

[JC Denton]

Pakkohan se on naputella tänne se viimeinenkin Splinter Cell -arvio, niin saadaan saaga päätökseen. Kymmenen pistettä ja kalakukkomerkki niille, jotka ovat jaksaneet näitä lukea

----

Splinter Cell: Blacklist (2013)

Sam Fisherin identiteettikriisi sen kuin jatkuu. Ensimmäinen kasvojenmenetys tapahtui jo Convictionissa, mutta nyt meni myös ääni.

Fisherille karismaa äänellään antanut Michael Ironside jäi pois Blacklististä syövän takia. Sen selätettyään mies teki paluun Sam Fisherin rooliin vuonna 2017 Ghost Recon Wildlandsissa sekä 2019 Ghost Recon Breakpointissa. 64 vuotta täyttävä Fisher ja 71-vuotias Ironside ovat jo ikämiehiä, joten toiveet uudesta "oikeasta" Splinter Cellistä lienevät tässä vaiheessa ylioptimistisia. Ei sillä, etteikö Eric Johnson hoitaisi leiviskäänsä Blacklistissä kunnialla, mutta Sam Fisherinä kuka tahansa hukkuisi Ironsiden saappaisiin. Onneksi peli on muilta osin täyttä rautaa, joten tämä epäkohta jääkin ainoaksi isoksi itkun aiheeksi.

Väärille raiteille ajautunut Third Echelon sai lopetustuomion, mutta The Engineers -organisaation terroritekojen takia USA:n presidentti perustaa Fourth Echelonin lyömään insinööreille luun kurkkuun. 4E-kerhon nokkamiehenä häärii Fisher itse, ja tukikohtana taivaalla toimii armeijan kuljetuskoneesta muokattu C-147B Paladin.

Blacklist poimii parhaat palat sekä Convictionista että Chaos Theorystä ja ripauttelee omat mausteensa onnistuneesti päälle. Hiippailu on jälleen yhtä nautinnollista kuin pelisarjan parhaina päivinä, ja moderneja kontrolleja noudattava ammuskelu on ylivoimaisesti parasta mitä sarjassa on tähän asti nähty. Vasen liipaisin on Convictionista poiketen pyhitetty tähtäykselle, ja suojamekanismi aktivoidaan nyt nappulan painalluksella. Tehtävätavoitteet projisoidaan Convictionin tapaan pelimaailmaan, mutta nyt efektiä käytetään hillitymmin ja tyylikkäämmin.

Pimeässä hiipivää pelaajaa tervehtii tuttujen pimeänäkölasien mukavan vihreä maisema. Veltoksi valahtaneet vihollisetkin voi taas siivota pois ympäristöä pilaamasta. Pelityylinsä voi valita vapaasti ja niitä voi yhdistellä tilanteen mukaan: vihollisia voi vältellä, napsia yksitellen varjoista tai käryn käydessä turvautua suoraan toimintaan. Toimintaa tukemassa on Convictionissa esitelty kolmen vihollisen merkkaus/teloitus -mekanismi, joka "ladataan" viholliskaadoilla. Vapaata tallennusta ei saatu tähänkään osaan takaisin, mikä on pelin yksi harvoista harmeista.

Ensimmäistä kertaa mukana on myös täysiverisiä sivutehtäviä. Niitä löytyy jokaiselle tyylille kourallinen: Grimin tehtävät ovat puhdasta hardcore-hiippailua, jotka päättyvät tylysti heti käryn käytyä. Convictionista tutun Kobinin tehtävissä viholliset eliminoidaan kaikessa hiljaisuudessa, ja mekkaloinnista saa vitsaa vihollisvahvistusten muodossa. Teknoniilo Charlien tehtävät taas ovat suoraviivaista vihollisaaltojen ammuskelua, mikä ei ajatuksena sovi Splinter Celliin alkuunkaan, mutta yllättäen toimii pieninä annoksina - kiitos hyvien räiskintämekaniikkojen. Agenttikollega Briggsillä on tarjolla vain co-op-tehtäviä, jotka menevät yksinäiseltä sudelta sivu suun.

Maininnan arvoisia ovat myös pienet, mutta sitäkin erikoisemmat Gone Dark -tehtävät, jotka tehdään pelin päävalikkonakin toimivan SMI-älypöydän (Strategic Mission Interface) karttanäkymän ääressä pieniä päättelypähkinöitä ratkaisten.

Aseita, varusteita ja niiden päivityksiä on niin mieletön määrä, ettei niistä kannata alkaa katalogia väsäämään. Kaikille tyyleille löytyy omat työkalunsa. Uudet lelut lunastetaan ja päivitetään riihikuivalla rahalla, jota tienataan tietysti tehtäviä tekemällä. Palkkapussiaan voi lihottaa suorittamalla sivutavoitteita, joita ovat dead droppien eli usb-tikkujen kerääminen, tietokoneiden hakkerointi sekä tärkeiden vihollisten kaappaaminen. Päämajana ja tehtävähubina toimivaa Paladin-lentokonettakin voi päivittää, joten tuohelle tulee käyttöä.

Vaikka protagonistina toimiva epä-Fisher onkin massiivinen miinus, se on yllättävän helppo unohtaa ja kuvitella päähenkilön olevan vain geneerinen Fourth Echelonin agentti. Hyvät pelimekaniikat ja monipuoliset tehtävät tekevät pelistä niin nautinnollisen, ettei sitä kertakaikkiaan voi lytätä. Xbox One X -ehostettuna Blacklist on edelleen sen verran moderni tapaus, ettei se nykypelien rinnalla juuri kalpene. Michael Ironsiden ääninäyttelyllä ja oikean näköisellä Fisherillä antaisin pelille arvosanaksi 6/5.

Kannattaa taas pitää lopputekstien aikana korvat höröllä, nimittäin tällä kertaa Convictionin lopun elefanttitarinasta veistetään pientä vitsinpoikasta.

Retrospektiivinen arvosana: 5- / 5

 

[casse]

Doom 3 (BFG Edition, remake)

Tuli ostettua PS:n alennuksista koko nykyinen Doom-kattaus lisäosineen, ja siinä ohessa mm. kolmosen sisältämä Slayers Collection (7,50e!).

Kolmonen jäi aikoinaan väliin, ja tämä "remaster" onkin mitä parhain tapa pelata tuo. Tekstuurit ovat toki vähän suttuisia, mutta muuten Panic Button on leiponut kerrassaan asiallisen näköisen version.

Pelityyppihän on tosiaan enemmän Alien-tyyppistä sci-fi survival horroria kuin perus-Doomia, mutta sehän ei haittaa yhtään. Valojen, pimeyden ja varjojen balanssi on todella hieno, ja voi vain kuvitella miten tuo on säväyttänyt v. 2004. Ja jo heti ensimmäisestä Marsiin saapumisesta tulivat vahvat Half-Life -vibat. Hyvä immersio käytäviä kolutessa.

Jo aikoinaan tuosta kritisoitiin aseiden valintaa, ja edes-taas -kliksuttelu onkin ahdistavissa paikoissa turhan hankalaa (esimerkiksi jostain keskivaiheen aseesta ensimmäiseen soul cubeen ja takaisin johonkun muuhun...tai mikäs noista kuvakkeista olikaan se plasmakivääri). Lampun vaihtaminen vasemman triggerin alle on kyllä järkipäätös, alkuperäisessähän piti ymmärtääkseni vaihtaa se aseen tilalle. Kyllähän se toki helpottaa, peli perustuu ainakin niiden ahdistavimpien kohtien tai isoimpien vyörytysten osalta pitkälti pimeydessä kahlaamiseen.

Kampanjan kestosta kai sanotaan n. 9h, mulla meni pari tuntia enemmän. Nykypäivän mittapuulla ehkä "lyhyt", mutta tästäkin jo loppua kohti (vaikkapa siellä kaivaussaitin kohdalla tai vähän aiemmin labrassa) alkoi tuntua liikaa itsensä toistolta. Samat pimeyskikat, samat tulipalloa viskovat vihulaiset ("imp"). Tuossahan on mukana kaksi lisäosaa, mutta eivät ainakaan heti perään ähkyn vuoksi maistu.

 

[Hulikopteri]

Doom 3 (BFG Edition, remake)

Tuli ostettua PS:n alennuksista koko nykyinen Doom-kattaus lisäosineen, ja siinä ohessa mm. kolmosen sisältämä Slayers Collection (7,50e!).

Kolmonen jäi aikoinaan väliin, ja tämä "remaster" onkin mitä parhain tapa pelata tuo. Tekstuurit ovat toki vähän suttuisia, mutta muuten Panic Button on leiponut kerrassaan asiallisen näköisen version.

Pelityyppihän on tosiaan enemmän Alien-tyyppistä sci-fi survival horroria kuin perus-Doomia, mutta sehän ei haittaa yhtään. Valojen, pimeyden ja varjojen balanssi on todella hieno, ja voi vain kuvitella miten tuo on säväyttänyt v. 2004. Ja jo heti ensimmäisestä Marsiin saapumisesta tulivat vahvat Half-Life -vibat.

Jo aikoinaan tuosta kritisoitiin aseiden valintaa, ja edes-taas -kliksuttelu onkin ahdistavissa paikoissa turhan hankalaa (esimerkiksi keskivaiheen haulikosta ensimmäiseen soul cubeen...tai mikäs noista kuvakkeista olikaan se plasmakivääri). Lampun vaihtaminen vasemman triggerin alle on kyllä järkipäätös, alkuperäisessähän piti ymmärtääkseni vaihtaa se aseen tilalle. Kyllähän se toki helpottaa, peli perustuu ainakin niiden ahdistavimpien kohtien tai isoimpien vyörytysten osalta pitkälti pimeydessä kahlaamiseen.

Kampanjan kestosta kai sanotaan n. 9h, mulla meni pari tuntia enemmän. Nykypäivän mittapuulla ehkä "lyhyt", mutta tästäkin jo loppua kohti (vaikkapa siellä kaivaussaitin kohdalla tai vähän aiemmin labrassa) alkoi tuntua liikaa itsensä toistolta. Samat pimeyskikat, samat tulipalloa viskovat vihulaiset ("imp"). Tuossahan on mukana kaksi lisäosaa, mutta eivät ainakaan heti perään ähkyn vuoksi maistu.

Itse pidin aikoinaan taas siitä, että piti taskulamppua pitää erikseen kädessä. Jotenkin se toi sitä tunnelmaa hyvin Mutta nykyään se lähinnä ärsyttäisi todennäköisesti.

 

[m_vierimaa]

Moniko retropelaavista on tehnyt rautaostoksia?

Esim. suomisuunnittelijan OSSC on aivan loistava kampe 1990/2000-luvun konsolien peluuseen nykytöllöissä. Ja OSSC on vieläpä kohtuuhintainenkin:
https://videogameperfection.com/products/open-source-scan-converter/

Itse olen kytkenyt siihen kaikki omat pääretrokonsolit, liitännät riittävät PS1 + PS2, Wii (+gamecube) ja dreamcastin yhtäaikaiseen käyttöön.

Ainoa (pienehkö) miinus siitä että 480i deinterlace on toteutettu bob-tekniikalla, mikä on - vaikkakin lagiton - värisevä ja hieman vaarallinen, koska polttaa helposti IPS-monitoriin haamua. Tästäkin pääsee jos ei ole IPS monitori tai monitori tukee 480i signaalia, jolloin bobia ei tarvi käyttää.

Eritoten 480i kuvan muunnokseen (gamecube, PS2 jne.) on vieläkin parempi laite, esim. retrotink 5X, hinta vain on jo pompannut 300€ lukemaan eikä saatavuuskaan ole paras mahdollinen.

5X-Pro | RetroTINK

We are proud to offer the RetroTINK-5X Pro, our first FPGA-powered device that introduces a few landmark accomplishments for bridging retro consoles to modern TVs: The first automatic optimal phase algorithm to produce the sharpest image with zero adjustments needed beyond selecting the base...

www.retrotink.com

Täytyy myöntää että suolaisesta hinnasta huolimatta retrotink 5X kiinnostaisi siltikkin, sen verran hyvä 480i kuva on jo OSSC:n kautta, että vielä parempi kuva kuulostaa erittäin houkuttavalta. Harmi että vanhojen konsolien fps-lukemia ei samalla saisi liftattua 60 fps:ään.

 

[Ferraro]

Ratchet & Clank: A Crack in Time (PS3)

Tuli tämä pelattua uudemman kerran, kun julkaisujärjestyksessä olen hiljakseen viimeisen vuoden aikana pääsarjan Ratchetteja pelaillut uudestaan läpi. Toisin kuin alkuperäisen trilogian kohdalla, tämä PS3:n Future-trilogia ei ole itselleni mikään nostalgiapläjäys, vaikka nämäkin olen ainakin kertaalleen aiemmin vuosia sitten pelannut. Mitään selkeitä muistikuvia ei tästä pelistä ollut, joten varsin neutraalein silmin tätä sai lähestyä. Yllätyksekseni kaikki Future-trilogian Ratchetit pyörivätkin PS3:lla 60 kuvaa sekunnissa, ja tämä uusin itse asiassa jopa PS3:lle epätyypillisen tasaisesti. Kyllähän ruudunpäivitys putoilee aina kun ruudulla on vähänkin enemmän tavaraa, mutta ei se päässyt kunnolla missään vaiheessa häiritsemään.

Kontrollit ovat kyllä ehkä parhaat ja sulavimmat tähänastisissa Ratcheteissa, tosin hyvät ne olivat jo aiemminkin. Suurin päänvaiva vain meinasi tulla noin ylipäänsä DualShock 3:lla pelaamisesta, sillä tuon ohjaimen puutteet kuperine tatteineen ja liipaisimineen tulevat kyllä todella räikeästi esille kun on muutaman kuukauden pelannut lähes yksinomaan XSX:n ja PS5:n loistavasti suunnitelluilla ohjaimilla. Tuli lähes epäuskoinen fiilis, miten onkaan joskus voinut olla sitä mieltä että ei DS3:ssa ole ohjaimena mitään vikaa. No kyllä siihen kuitenkin taas tottui varsin nopeasti.

Pelillisestä puolesta ei mitään valitettavaa, hyvällä tavalla perinteinen Ratchet-peli kaikin puolin. Visuaalinen ilme on perinteisen pirteä, ja edelleen näyttää graafisesti yllättävänkin hyvältä. Juonikin oli aivan riittävän kiinnostava, mutta jotenkin muistelin että peli olisi ollut paljonkin pidempi. Nyt vajaan kahdeksan tunnin läpäisyllä ajallinen mitta jäi päätarinan osalta varmasti keskimääräistä Ratchettia lyhyemmäksi, mikä tuli pienenä yllätyksenä. Pidän kuitenkin kestoa sinänsä ihan sopivana, sillä jos aikaa haluaa käyttää enemmän niin kaikenlaista pientä keräiltävää jäi eri planeetoille sekä avaruuteen leijumaan vielä huomattava määrä. Muutaman tunnin lisäpituutta olisin tosin tässä tapauksessa arvostanut, niin olisi ehkä Kenan fyysinen painos PS5:lle ehtinyt postiluukusta kolahtaa, eikä olisi tarvinnut pohtia aloittaako jotakin muuta peliä vielä tässä välissä.

 

[Poistettu jäsen 5945]

Ratchet & Clank: A Crack in Time (PS3)

Tuli tämä pelattua uudemman kerran, kun julkaisujärjestyksessä olen hiljakseen viimeisen vuoden aikana pääsarjan Ratchetteja pelaillut uudestaan läpi. Toisin kuin alkuperäisen trilogian kohdalla, tämä PS3:n Future-trilogia ei ole itselleni mikään nostalgiapläjäys, vaikka nämäkin olen ainakin kertaalleen aiemmin vuosia sitten pelannut. Mitään selkeitä muistikuvia ei tästä pelistä ollut, joten varsin neutraalein silmin tätä sai lähestyä. Yllätyksekseni kaikki Future-trilogian Ratchetit pyörivätkin PS3:lla 60 kuvaa sekunnissa, ja tämä uusin itse asiassa jopa PS3:lle epätyypillisen tasaisesti. Kyllähän ruudunpäivitys putoilee aina kun ruudulla on vähänkin enemmän tavaraa, mutta ei se päässyt kunnolla missään vaiheessa häiritsemään.

Kontrollit ovat kyllä ehkä parhaat ja sulavimmat tähänastisissa Ratcheteissa, tosin hyvät ne olivat jo aiemminkin. Suurin päänvaiva vain meinasi tulla noin ylipäänsä DualShock 3:lla pelaamisesta, sillä tuon ohjaimen puutteet kuperine tatteineen ja liipaisimineen tulevat kyllä todella räikeästi esille kun on muutaman kuukauden pelannut lähes yksinomaan XSX:n ja PS5:n loistavasti suunnitelluilla ohjaimilla. Tuli lähes epäuskoinen fiilis, miten onkaan joskus voinut olla sitä mieltä että ei DS3:ssa ole ohjaimena mitään vikaa. No kyllä siihen kuitenkin taas tottui varsin nopeasti.

Pelillisestä puolesta ei mitään valitettavaa, hyvällä tavalla perinteinen Ratchet-peli kaikin puolin. Visuaalinen ilme on perinteisen pirteä, ja edelleen näyttää graafisesti yllättävänkin hyvältä. Juonikin oli aivan riittävän kiinnostava, mutta jotenkin muistelin että peli olisi ollut paljonkin pidempi. Nyt vajaan kahdeksan tunnin läpäisyllä ajallinen mitta jäi päätarinan osalta varmasti keskimääräistä Ratchettia lyhyemmäksi, mikä tuli pienenä yllätyksenä. Pidän kuitenkin kestoa sinänsä ihan sopivana, sillä jos aikaa haluaa käyttää enemmän niin kaikenlaista pientä keräiltävää jäi eri planeetoille sekä avaruuteen leijumaan vielä huomattava määrä. Muutaman tunnin lisäpituutta olisin tosin tässä tapauksessa arvostanut, niin olisi ehkä Kenan fyysinen painos PS5:lle ehtinyt postiluukusta kolahtaa, eikä olisi tarvinnut pohtia aloittaako jotakin muuta peliä vielä tässä välissä.

Mahtavaa tekstiä ja hyvä että herätit ketjun eloon ennen minua, itsellä on nyt Doom 3 läpipeluussa ja aattelin siittä myös tekstin tänne raaputtaa kunhan läpi saan pelattua.