On tämä vain hauska ja mielenkiintoinen teos. Nimenomaan siis sen kautta kun tämän silloin 1996 tuoreeltaan pelasi. 13-vuotiaana oli ehkä vähän vähemmän kriittinen ja asioita antoi anteeksi enemmän. Oli myös innoissaan eri tavalla ja eri asioista.
Onhan se ollut aikoinaan kova että jo kolmannessa kentässä tulee vastaan t-rex ja raptoreita. Nykyään sitten vain miettii entistä enemmän että miten ne sudet, karhut ja dinot on pysyneet elossa siellä? Ja mihin ihmiset on hävinneet? Miksi lepakot käy päälle? Onko ne kaikki eläimet nimenomaan niin nälissään että on pakko syödä se ainoa elävä ihminen, joka sinne eksyy?
Välikuvissa on myös sellaista kamaa, mikä varmasti iskee teini-ikäiseen eri tavalla kuin nyt. Laran on siis ihan pakko mennä sieltä mistä on mahdollisimman vaikein - tai siis coolein mennä. Luostariin kiivetään jyrkännettä pitkin vaikka olettaisi että ne munkit olisi päässeet sinne jostain helpomminkin? Hissin köysi katkaistaan ja fysiikan lakeja rikkoen hypätään hissikuilusta loitommas että taas päästään sisemmäs katolle. Alussa hypätään helvetin korkealta ampumaan susia ja silti ennen hyppyä pitää katkaista köysi, joka ei edes ole Larassa kiinni?
Maassa lojuvien luurankojen en edes tajunnut aikoinaan olleen ihmisiä. Nyt kun katsoo vanhan ja uuden grafiikan eroa, niin voi varmistaa 28 vuoden jälkeen että "juu, ne on ihmisiä". Ne näytti vanhalla grafiikalla pallopäineen joltain avaruusolioilta, mikä sopisi myös tarinaan.
Tarinasta taas tajusin aika myöhään että Natla on alunperinkin avaruusolio. Jos olen siis tajunnut vieläkään oikein. No, joka tapauksessa juonta ymmärtää ihan eri tavalla nykyään. Samoin uusilla grafiikoilla tajuaa paremmin mitä tilanteissa tapahtuu: "ai, tätä ne tuolla palikkakäsien heiluttelulla oli tarkoittaneet". Se Larsonin tapaaminen putouksella on tästä hyvä esimerkki kun originaaligrafiikoilla hahmojen liikkeet on todella omituisia. Ei ne kauhean luonnollisia ole uusillakaan mutta kasvojen ilmeet tukee nyt liikkeitä, mikä tavallaan kertoo mikä muidenkin liikkeiden ajatus on.
Hankala sanoa miten tämä kiinnostaisi jos ei olisi pelannut näitä silloin tuoreeltaan. Nyt tämä on huikea vertailu ja aikamatka johonkin omaan nuoruuteen ja ehkä ensimmäiseen ja ainoaan kunnon fanitukseen ikinä. Olin siis kova Tomb Raider -fani. Nimenomaan Tomb Raiderin, enkä Laran, sillä Lara vaikutti aina liian tympeältä "bitchiltä". Eikä niistä palikkamuodoista jaksanut edes teini-iässä innostua. Se oli se peli, joka itseäni kiinnosti.
Pelistä puhuttaessa tulee myös mieleen se huomio, että tajusin vasta nyt kuinka seikkailu- ja tutkintapainottainen peli olikaan. Ei pitäisi olla mikään ylläri mutta silti oli. Tämä on enemmän puzzle- ja rytmipeli kuin toimintaa. Tajusin että yksi syy miksi pelistä varmasti jo silloin pidin, on se, että pelissä pystyy tyydyttävästi nuohoamaan paikkoja. Olen ilmeisesti jo silloin ollut samanlainen pelaaja kuin nyt, eli kaikki pitää tutkia. Ehkä TR oli jopa peli, joka tuon kipinän alunperin sytytti? Tosin en muista että olisin peliä täysin saanut nuohottua, toisin kuin nyt, kun tavoitteena on kerätä ja tutkia ihan kaikki. Onneksi se on helppoa, sillä peli on paljon, paljon tiiviimpi mitä muistelin ja odotin. Kentät on oikeasti todella pieniä ja kompakteja, mistä vain plussaa. Mukava tuulahdus "wanhoista, hyvistä ajoista".
Yhä saa nähdä, jaksanko pelata myös jatko-osat, mutta kenties jatkan niihinkin. Kakkosesta ainakin olin innoissani ja muistan yhä ne kaikki kouluvihkot, joiden kannessa luki Tomb Raider jne. Lehdistä luki mitä jatko-osaan on tulossa ja muistan hyvin, miten jollain aukemalla, jossain lehdessä, oli sen vedenalaisen kentän kuvia sieltä laivalta tms. Kolmonen taas oli jotenkin ihan hiton ahdistava peli ja tuntui ihan erilaiselta kuin nämä aiemmat. Kakkonen meni jo siihen suuntaan, ehkä lisäämällä taistelua ja ihmisvihollisia, mutta viimeistään kolmonen on jo aika kaukana ensimmäisen pelin meiningistä, jossa tutkitaan hautoja ja muita paikkoja hieman Indiana Jones -meiningillä.
