Lainatun viestin kirjoitti alkujaan jenssode
Sori vaan kaikille tappelupelien ystäville, mutta eipä tämä oikein iskenyt... Oli sellainen käsitys että Virtual Fightereissa tappelujen tuoksinnassa vähän maisematkin muuttuisivat, mutta samalla tatamilla näemmä vain mätkitään... Ja aivan liian monimutkaisiksi menee nuo näppäily-yhdistelmät jotta saapi yhden uuden potkun taikka lyönnin arsenaaliinsa, enpä ole jaksanut niin perehtyä... ennemmin sitten vietän aikaa jonkun seikkailupelin ongelma-kohdan kanssa kuin hion näppäilysarjoja, eli väärä genre vain meikäläiselle.
Mutta kaipa tämä on sentään hyvä sitten kännispäissä kavereitten kanssa välienselvittelyyn! joten ei ihan hukkaostos! 
Kolmosessa olivat käytössä ns. undulation-areenat, jotka kumpuilivat ja vaikuttivat komboihin ja sen sellaiseen. Nelosessa Sega palasi tasaiselle alustalle ja neliökenttiin, koska pelaajat tykkäsivät siitä enemmän.
Mitä tulee tuohon "kaljailta"- juttuun, voin sanoa, että tuskin mikään taistelupeli on kauempana kyseiseen ajanviettoon sopivuudesta (sarkasmi-asteikolla). VF-sarja on ollut VF kakkosesta lähtien käytännöllisesti katsoen katkotta Japanin suosituin arcadipeli ja siellä sattuu olemaan arcadihalleja enemmän kuin Venäjällä tupakka-automaatteja. Huippupelaajat pääsevät siellä telkkariin ja saavat pesää kuin WWF-painijat jenkeissä. Arkadi-koneiden esiintymissuhde Tekkeneihin/Soul Calibureihin 10/1 (VF:n eduksi). Eli kyse ei ole pelkästään media-ilmiöstä, kaljoittelukisailusta tai flat´n square tekorealismimätöstä vaan -> Uskonnosta.
He, jotka vieläkin pelaavat peliä (vanhat pierut) vannovat hallelujaa sarjan nimeen ja pitävät vieläkin riemukaasti yllä aitoa hardcore-asennetta pelaamiseen, joka on kokenut rampauttavan inflaation nykyisen peelokulttuurin kourissa. VF is top tier.
Kyllä, kuulun lahkoon.
Lainatun viestin kirjoitti alkujaan Cavalera
Täytyy yhtyä tuohon mielipiteeseen. Siis ihan hyvä pelihän tämä on, mutta ei vaan kiinnosta sen vertaa, että jaksais opetella liikkeitä ja taktiikoita eri hahmoja vastaan. Rasittavia näppäinyhdistelmiä. Lisäksi ilman arcade-tikkua pelaaminen on hankalaa.
Ihan mukavaa mäiskettä lauantai-iltaisin kaverin ja sixpäkin kera, mutta yksinpeli ei tempaise yhtä hyvin mukaansa kuin esim. Soul calibur 2:ssa. Ja olihan tuo törkeän halpa.
Halpa? Evon saa tosiaan netisä törkeään 9,99 hintaan, suosittelen kaikille!
Mitä tuohon yksinpeliin tulee, itseäni rassa tuo Soul Calibur 2:n "pelaa kymmenen tuntia ja ihaile saamaasi sälää"-mentaliteetti, joka ei motivoi pelaajaa muuten kuin voittamaan keinolla millä hyvänsä. Kuka tahansa voi valita yhden hahmon ja alkaa mättämään naama ruvella peliä läpi -> eikä ole tarpeellista tajuta pelistä mitään olennaisempaa.
Evon yksinpeli sen sijaan on takuulla parasta mitä taistelupeleissä on nähty. Evo palkitsee pelaajan joka käyttää päätään, taktikoi ja harjoittaa ajoitustaan. Eikä niitä komboja siihen voittamiseen aina tarvita. Keinoäly on erinomaista, sälät eivät sotke pelattavuutta j akaikilla hahmoilla pitää pelata että pelin pääsisi läpi kokonaan. Itselläni on mennyt hommassa jo yli puoli vuotta eikä lopua näy. Tikku on makuasia, lähes kaikki tarvittava onnistuu loistavasti padilla (Akiran liikkeet, just-frame kombot jne)
Nuo moninpelijutut on aina enemmän tai vähemmän makuasioita mutta molempia pelejä pelanneena voin sanoa että pidän enemmän Evosta, koska siinä totaalinen keskittyminen ja omistautuminen palkitaan, vaikka peli on hauskaa ekasta minuutista alkaen. Soul Calibur on asteen enemmän hupimätön puolella, vaikka hyvin kehittynyt peli onkin. Kysen onkin mielestäni enemmän siitä että pitääkö japaninmestarin (taktinen ja tyylittelevä) tyylistä enemmän kuin amerikanmestarin (rujo ja armoton).
Virtua Fighterin partypelipotentiaalia dissaavat oikeasti näyttävät vain vihaavan sitä faktaa, että todella kovat pelaajat eivät ota siinä juuri koskaan nekkuunsa, toisin kuin kvintiljoonassa muussa mättöpelissä. Jos pelistä tekee paremman se, että siinä voi aina kehittyä paremmaksi, Virtua Fighterilla ei ole paljoa kunnon kilpailijoita...
