No jatketaan täällä sitten sen mitä jaksan. En ehkä jaksa ihan kaikkeen taas ottaa kantaa kun onhan näistä jo väännetty.
En oikein ymmärrä tätä asennetta/näkökulmaa/tms. Kyllähän myös elokuvissa ja sarjoissa on kautta aikojen tehty sitä että siirrytäänkin seuraamaan sitä "vastapuolen" elämää. Miksi pelin kohdalla pitää lokeroida ja välittää vain siitä yhdestä puolesta? Eikö ole ihan hyvä että "vastapuolen" motiiveja selitetään eikä ole vain "hyvä" vs "paha"? Miksi pitäisi olla sitä yksinkertaistettua mustavalkoista tarinaa, jossa hyvä voittaa ja paha häviää ja pahan motiiveja ei ole muuta kuin että se on paha ja pukeutuu mustaan
Nyt menee jo sellaisiin sfääreihin että en yhtään pysty samaistumaan. Nyt puhutaan videopeleistä. Et tietenkään sinä ole Abby, Ellie tai Joel koska he ovat kuvitteellisia hahmoja videopelissä. Viihteessä, ainakin hyvässä sellaisessa, kuitenkin on ihan tavallista että rakennetaan sen päähahmon lisäksi myös vastapuolta tai ainakin sen motiiveja ettei tarina typisty vain siihen "hyvä vastaan paha"-asetelmaan.
Lisäksi väittäisin että aika monessa pelissä on kohtia jossa hypätäänkin vastapuolen puikkoihin. Nimiä en nyt osaa heittää mutta väitän näin olevan. Toisaalta niitä tuskin on paljoa tai ne eivät ole yhtä merkittäviä tarinallisesti koska vain tämän pelin kohdalla on näin kauhea vääntö tästä asiasta.
Eli kaikki kiteytyy siihen mitä sanoin jo aiemmin: olet lokeroinut itsesi siihen toiseen jengiin etkä pysty yhtään ymmärtämään ns. "vastapuolen" motiiveja tms. Tämä on minusta outoa koska kyse on viihteestä etkä se ole sinä, joka siellä seikkailee vaan Abby, Ellie ja Joel jne. Viihteessä on nimenomaan hyvää se että voi olla ulkopuolisena kokemassa useammankin eri näkökulman ja pohtia kokonaisuutta sen kautta.
Jos nyt asettuu vain toisen näkökulmaan eikä suostu sieltä pois niin rajoittaa vain omaa kokemustaan ja tekee siitä ikävän itselleen. Vielä oudompaa on nuo perustelut, jotka ovat kuin pelin hahmot olisivat oikeita läheisiä tms. Aika syvällä pitää olla viihteessä tuossa kohtaa mutta toisaalta oliko ne jotkut huudelleet tai jopa uhkailleet jotain Salkkareiden näyttelijöitäkin, joten ehkä osa ihmisistä menee näihin enemmän sisään kuin vaikkapa minä. Toki sympatiseeraan kuvitteellisia hahmojakin mutta minusta on mielenkiintoista nähdä syitä miksi tilanteet ja asiat tapahtuvat kuin tapahtuvat eikä lukittautua johonkin "tämä on minun puoleni"-asenteeseen.
Minusta se pointti, tai oma tulkintani siitä, oli se, että peleissä (erityisesti saman firman Unchartedeissa) riehutaan ihan päättömästi eikä mietitä millaista homma olisi jos se olisi totta. Ja jos pidät tätä pelin asetelman siirtoa oikeaan elämään typeränä niin mietipä mitä olet juuri kirjoittanut kuvitteellisista hahmoista välittämisestä
Mielestäni tuo TLOU2:n asetelmien katselu eri suunnasta on aika arkea muussa viihteessä, joten oli korkea aikakin päästä edes hetkeksi eroon niistä "sankari voittaa kaiken, saa tytön ja ilkeä pahuus häviää"-tarinoista. Niissä on ne motiivit sellaista lapsien satukirjojen tasoa, paitsi että niissäkin usein on jokin syy/motiivi (esim. tuhkimon äitipuoli oli kateellinen kauneudesta) miksi paha tekee mitä tekee ja peleissä välttämättä ei.
Minun näkemykseni tässä nyt on että sinä rakastuit pelihahmoihin etkä pitänyt siitä mitä niille tehtiin. Vai oletko myös muun viihteen suhteen sitä mieltä että tekijöiden täytyy "valita puolensa" eikä voida vain tehdä viihdettä, jossa tapahtuu asioita ja kaikilla osapuolilla voi olla ihan pätevä motiivi teoilleen? Ja että ne motiivit on ihan kiva tietää eikä katsoa vaikka leffaa, jossa sankari taistelee sellaista porukkaa vastaan, jolle ei anneta minkäänlaista syytä miksi se tekee mitä tekee?
Okei, olit näköjään ottanut tässä kohtaa jo kantaa leffoihin. Ymmärrän eron mutta silti pidän outona kuinka syvälle voi pelihahmoihin upota. Minusta on yhä mielenkiintoisempaa tietää myös "vastapuolen" motiiveja ja tuntoja. Lisäksi ND muuten sanoi että eivät tee pelille jatkoa elleivät keksi jotain syytä. Pelkkä "sankarit jatkavat samalla tavalla voittoon" ei siis olisi toiminut. Sitä paitsi se ykkösen tarina ei tosiaan ollut mikään sankaritarina vaikka sellaisena sitä tunnut pitävänkin. Ehkä osa ongelmaa on myös siinä. Joku jonnekin täällä vasta kirjoittikin mielestäni tosi hyvin siitä mikä Joelin oikea itsekäs motiivi asiassa oli. Ja kuten olen varmasti jo useasti kirjoittanut niin se oli erittäin ymmärrettävä ja samaistuttava mutta jos sitä yhtään mietti "ulkopuolisena", niin se oli myös erittäin itsekäs todella merkittävällä tavalla. Mitään sankarillista siinä ei ainakaan ollut.
Toisaalta olen sitä mieltä että kaikki läheisten puolustaminen on lopulta itsensä puolustamista, koska siinä puolustetaan sitä ettei itseä kohtaisi suru. Eli kukaan ei ole lopulta sankari vaan itsekäs paskiainen.
Totta kai minäkin pelatessani hahmoa pelaan hänen näkökulmastaan mutta kun siirrytään yleiseen tarinaan tai varsinkin toisten hahmojen ohjaamiseen niin pystyn siinä kohtaa hyppäämään toiseen rooliin. Se lienee yksi isoista syistä miksi sinulle TLOU2 tökkii ja minulle se on virkistävää vaihtelua ns. yhden näkökulman perussankarointiin.
Toisaalta pyrin muutenkin miettimään asioita aina monesta näkökulmasta. Joskus vähän liiankin monesta