Alan vähitellen heräillä

Alan Waken loppukliimaksin jälkeisistä fiiliksistä. Kyllähän tässä ollaan kiistatta videopelaamisen mestaripalan äärellä. Tämä peli eittämättä nostaa Sam Laken yhdeksi alan auteureista Hideo Kojiman rinnalle. Onkohan niitä juuri edes muita, jotka uskaltavat ja pystyvät tekemään omaa juttuaan?
Tuttuun tapaan plussat ja miinukset:
+ Kokonaisvaltainen esillepano on vertaansa vailla. Monikerroksinen tarina, musiikit, miljööt, hahmot, grafiikat ovat kaikki huippuluokkaa, mutta mainitaan vielä erikseen kuitenkin muutama juttu.
+ Ensimmäisessä Alan Wakessa oli paikoin oivaltavuutta, mutta itse käsikirjoitus notkahteli paikoin myötähäpeän puolelle. Tällä kertaa metatasolle nouseva tarina kumartaa edelleen Kingeilleen ja Twin Peakseilleen, mutta seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Twin Peaksistä poiketen nyt ei olla itseisarvoisen häröpallon äärellä, jota minä en ainakaan täysin osannut ymmärtää, vaan AW2:sen tarinassa tuntuu olevan ihan oma logiikkansa -- joskin vähän unenomainen. Mukana on kerrassaan mainioita WTF-hetkiä.
+ Lukuihin jaettu rakenne toimii tällä kertaa vielä paremmin kuin AW1:sessä tai vaikka Quantum Breakissä. Peliä varten sävellettyjen ja kirjoitettujen lukujen loppumusa paketoi aina kunkin vaiheen kivasti yhteen. Hienoa on myös kuinka musiikki itsessään on osa tarinaa eritoten Old Gods of Asgardin kautta. En muista tällaistakaan juuri aiemmin videopeleissä nähneeni ja kuulleeni. Tangot soivat edelleen korvamatona.
+ Vaihtelu Sagan ja Alanin välillä piristää pelaamista. Kiva, että pelihahmojen etenemisjärjestyksen voi valita, joskin lopulta kaikki liittyy kaikkeen. Koskelan veljekset, Casey, Ahti ja kaikki muut hahmot toimivat nekin.
+ Peligrafiikka ja äänimaailma eritoten Bright Fallsin pöpeliköissä on maailmanluokkaa. Lampun valossa pimeä metsä jatkuvan vesisateen ropistessa tuntuu uhkaavalta, muttei kuitenkaan liian ahdistavalta, jottei tekisi mieli pelata eteenpäin. Arvostan valtavasti sitä, että toimintaa maltettiin annostella paloittain. Jos otettuja (taken) olisi pitänyt paukutella satapäin, niin kuin videopeleissä on yleensä tapana, niin se olisi syönyt kohtaamisten tehoa valtavasti.
+ Remedy Connected Universe on kertakaikkisen mainio uskalias konsepti. Tuntuu, että tämän olisi voinut sössiä daijulla tavalla, mutta nyt on pakko ottaa Control uudelle kierrokselle, kun AW2:sta pohjustavat lisärit jäivät taannoin kokematta. Death Rallyyn en sentään löytänyt viittauksia.
+ Kartalla on paljon tekemistä, jos haluaa tutkia tarkemmin, mutta peli mahdollistaa myös suoraviivaisemman etenemisen.
+ Pakko on lukuisille Suomi-viitauksille hattua nostaa ja torilla tavata. Meneehän alleviivaus paikoin ylenpalttiseksi, mutta esim. Thomas Zanen Suomi-filmin katselin Dark Placen elokuvateatterissa kokonaan innolla. Voin vain kuvitella tai ainakin toivoa, kuinka paljon Suomi-häröys antaa pelille nimenomaan Suomen rajojen ulkopuolella kuriositeettipisteitä.
+ Sagan Mind place ja Alanin kirjoitusstudio ovat kekseliäitä pelimekaniikkaideoita.
+ Minä en juuri bugeihin törmännyt, vaikka täälläkin jotkut raportoivat ihan etenemisen estävistä ongelmista. Aloin pelata aikalailla julkaisun aikaan ja vastaan tuli muutama satunnainen äänen pätkiminen xboxilla, mutta matkan varrella tulleet pätsit korjasivat nekin.
+ Tosiaan Remedyn jo aiemminkin viljelemät live-videoklipit toimivat vihdoin erinomaisen hienosti osana tarinaa.
+ Hieno lopetus. Tuskin maltan odottaa tarinalisäreitä!
Sitten niihin miinuksiin:
- Paikoin pelattavuus on yllättävän kankeaa Remedyn peliksi. Ehkä tässä kumarretaan tietoisesti survival horror -genrelle, mutta kun kerta kyseinen pelitalo on nimeonmaan tunnettu kolmannen persoonan ammuskeluistaan, niin tuntuu vähän erikoiselta, että itse ammuskelu on se tavanomaisin osa tätä peliä. Koin pomotaistelutkin vähän työläiksi. Ja kun kerta ollaan vartavasten video_pelaamassa_, niin luulisi, että itse pelaamisen viihdyttävyyden pitäisi olla keskiössä.
- Pikkasen kiusasi myös ResEvil-perinnettä kunnioittava inventaarion tilaniukkuus, mutta tarinaesineet eivät sentään vie kulutustavaroiden tilaa eikä juuri tarvinnut juosta edestakaisin viemässä ammuksia tai lääkkeitä säilöttäväksi. Normivaikeustasolla ainakin tuntui löytyvän juuri riittävästi panoksia.
- Erityisesti Alan Waken matka Dark Placen spiraalirakenteen läpi johti aika ajoin tarpeettomaan harhailuun. Yleensä sokkelokentät eivät ole minun suosikkejani peleissä. Annettakoon tämä kuitenkin anteeksi sillä, että unenomainen luuppi oli nimenomaan osa tarinaa. Eipä siellä oikeasti mihinkään kohtaan jäänyt hetkeä pidempään jumiin, vaan peli rullasi kivasti koko ajan eteenpäin.
Kovasti tässä arvon neljän ja viiden tähden välillä. Plussalista nostaa pelin kuitenkin aivan omaan luokkaansa. Paukautetaan kaikki 5 / 5 Ahma-olutta (ostaisin!) niin kuin Koskelan veljesten kirjakerhossa on tapana.

(ps. photo mode olisi ollut kiva, jos fiitseri olisi ennättänyt mun pelikierrokselle)