Vastaus: Halo: Reach
Uusimmassa
Bungien weekly updatessa ei nyt kamalasti mitään erikoisempaa tällä kertaa löytynyt. Perus DLC hehkutusta, mutta ihan mielenkiinoista tarinaa kenttien kehityksesä.
Mitenkäs porukat jaksaa vielä Haloa hakata? Launchista on kulunut kuitenkin jo tovi joten miten on ihmisillä kiinnostus pysynyt yllä kun tässä lähiaikoina on tullut ulos muitakin varsin nimekkäitä tuotoksia.
Itse en ole kohta kahteen viikkoon tainnut käydä tervehtimässä virtuaalisotilastani. Jotenkin homma ei vaan jaksa maistua. Pistetääs vähän mietteitä.
Lähdetään kampanjasta:
Heti alkuun täytyy sanoa, että ehdottomasti jos katsotaan yksinpeliosuutta kokonaisuutena, on se selvästi sarjan paras. Jokainen kenttä on hyvä ja erilainen, tahti toimii loistavasti ja mielenkiinto pysyy yllä. Mutta siinä missä kampanja loistaa kokonaisuutena, nousevat ongelmat esiin kun katsotaan kenttiä yksittäisinä tasoina. Suurin ongelma mikä itselleni tuli vastaan, ja on jo taitu muutamaan kertaan mainita, on todella mieleenpainuvien hetkien puute. Jokaisessa aikaisemmassa Bungien Halossa on ollut kohtia, joissa vielä ties kuinka monennen pelikerran jälkeen tahtoo teltta nousta pystyyn (esim. Halo 3: kahden Scarabin taistelu), mutta Reachista tällainen tuntui puuttuvan.
Muutamia vähän mieleenpainuvampia hetkiä löytyi, mutta ei päästy eeppisyyskertoimissa lähellekään aikaisempia tuotoksia. Toisaalta pitää muistaa, että ei tässä koko ihmiskuntaa oltukaan pelastamassa.
Vaikka kentät oli hyvin rakennettu, löytyi paljon viittauksia edellisiin peleihin josta nousi mukavia nostalgiafiilareita, mielenkiintoisia ympäristöjä ja mikä parasta, ei kertaakaan tarvinnut kävellä samaa kenttää takaperin, mutta silti, miettiessään minkä kentän tässä puolessa tunnissa jaksaisi pelata läpi, ei yksinkertaisesti esiin tule yhtään must-kenttää jota olisi pakko päästä yrittämään vielä uudelleen eri tavalla. Juuri tässä tulee mielestäni esille Reachin kampanjan heikkous, vaikka se lähenteleekin taideteosta kokonaisuutena, hajoaa se rytmitykseltään ja pelityyliltään kun sen pilkkoo pienemmiksi yksittäisiksi kentiksi joita satunnaisesti viitsisi pelata.
Multiplayerin kimppuun:
Oma aikani multiplayerissä on lähinnä kulunut Score Attackin piste-ennätyksiä metsästäessä ja muutenkin kavereitten kanssa FireFightia pelatessa; ehdottomasti oma nettipelin suosikkini. Mitä taas tavalliseen Spartanmättöön tulee, on sekin ensiluokkaista. Armor abilityt toimivat varsin muikeasti ja tuovat hyvin vaihtelua pelirytmiin, eikä mitään erityistä kyrsiintymisen tai vihan kohdetta ole eriytynyt. Paitsi armor lock. Arenaa en pelaa, vähän turhan srs bsnss, joten siitä nyt ei kummempaa kommenttia tule.
Challenget ja kommentaatiot ovat hyvä lisä ja porkkana peliin, jotka ovat yllättävän koukuttavia. Valitettavasti näissä on vain menty vähän metsään ja missattu potentiaalia. Challenget toistavat liian usein itseään, kuinkahan monta kertaa on Exoduksen jetpack challengekin tullut, ja kommentaatioitten naurettavan pienet cR rewardit eivät pidemmän päälle jaksa kiinnostaa.
Kuitenkin suurin ongelma mielestäni nettipelissä on tällä hetkellä playlistien yksipuolisuus ja mappien vähyys. Varsinkin FireFight kärsii tällä hetkellä pelimuotojen vähyydestä. Kyllähän sitä SniperFightia aikansa pelaa, mutta missä ODST:n kaltainen endless-mättö rajatuilla elämillä, Gruntpocalypseä neljän hengen possella, mielettömän omituisia toinen toistaan kahjompia variaatioita jolla saisi hommaan vähän väriä? Custom matsit toki onnistuu, mutta kuitenkin.. Tällä hetkellä pelataan vain muutamaa perusmuotoa, joihin kyllästys tosiaan iski kohtuu nopeaan. Uskon kyllä, että asiat paranevat ajan kuluessa, mutta olishan se nyt kiva saada asiat kuntoon ennemmin kuin myöhemmin.
Ehkä enemmän perus multileimerin ongelmana on tällä hetkellä kenttien sietämätön vähyys. Tai ei vähyys, vaan niiden suoranainen huonous (The Cage…). On ymmärrettävää, että ei kaikista voi tulla mestariteoksia, mutta tuntuu, että Reachin tämän hetkisessä valikossa ei ole yhtään ylitse muiden-kenttää. Suuri osa kentistä on suoraviivaisia ja jotenkin ei vaan pääse siihen perinteiseen Halonhakkuu-fiilikseen, mitä esim. Halo 3 The Pit ja Valhalla tarjosivat ainakin allekirjoittaneelle.
Forgesta ja teatterista ei nyt kamalasti irtoa mitään paasattavaa. Homma toimii mallikkaasti ilman mitään suurta puutosta. Forgessa on mukavaa pelleillä porukalla ja vääntää kasaan outoja kenttiä, vaikkakin palikoiden yksipuolisuus rajoittaakin hieman toteutusta.
Loppujen lopuksi käteen jää hyvä tuotos, kokonaisuutena Bungien Halo-sarjan kruunu, joka ajan kanssa vain paranee, kun saadaan DLC:tä ja playlistit fiksailtua kuntoon. Mutta sitä odotellessa taitaa jäädä nyt ainakin toistaiseksi tämä kiekko hyllyyn.
